SETÄ FRANEUSEN TUUMA.
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.
Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen järkkymätöntä tyyneyttä.
— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä… Ollen syntyänsä köyhä, tuo hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella. Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa toimimaan mielesi mukaan… aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon…
Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.
Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.
Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti
Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.
— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!… Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka… sillä kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta… Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!
Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt puolustautumaan… Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.
— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut valitsemaani alaan… ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan… Mutta mitä sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä hupaisammaksi…
— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin… Minulla oli jo rikas kosija… ja niin komea!
— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja komeaa kosijaa?
— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa, rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin… siinä kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana… Mutta sinä et ole tumma etkä vaalea… älä siis luulekaan…
Georges repi jälleen uuden kirjeen.
— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että vaimoni tulisi olemaan punatukkainen…
Colette hätkähti kiukusta.
— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka kaunis?
— Erinomaisen kaunis.
— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta… Mutta tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!… Itse puolestani olen ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen… jos kohta tästä onkin koitunut sinulle pettymys…
Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän, kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.
— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi
Georges lempeästi… en lainkaan!
— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:
— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo! Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö muista sitä?
— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt toisin?
Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.
— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.
Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.
— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan ajatellut mennä naimisiin minun kanssani… ennen tätä?
Georges empi silmänräpäyksen.
— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit, sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa… ja sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin… olimme leikkineet yhdessä… Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin veljeä… Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella kanssasi, mutta…
— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni… sinun ei tarvitse enää jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella, naureskella kanssasi… mutta siitä päivästä saakka, jolloin kihlauduimme…
— Mitä sitten?
— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — kaikki.
— Mutta, Colette, mikä kaikki?
— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin… Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja, jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi suuri kömpelö valkoinen kukkavihko… josta minua haluttaisi kiittää kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti, nykyisin koetat keksiä korupuheita… jotka muistuttavat noita kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»… Jollet nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!
— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut, etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä. — Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla aina ystävällinen hymyily… Ja nyt…
— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo puheenalainen seikka… siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu… No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme… mutta pakkoahan sekin on!…
Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä, tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan, sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava: »Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»
Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut luotettavimpana ystävänänsä… ja siitä hän kiukustui itsellensäkin… Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?
Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!
Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet hankalasta tehtävästään.
— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.
Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.
— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta… Katsopas!
Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä, jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.
— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme ratkaistu.
Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.
Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.
— Vai niin… Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.
Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla jotakin… Mutta hänen odotuksensa oli turha.
Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset sanat lausutuiksi:
— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa…
Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn, silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:
— Saatte kuulla uutisia, ystäväni… Georges ja minä emme perikään mitään… ja me puramme kihlauksemme.
* * * * *
Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.
— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!… Kaikki tuo on ollutta ja mennyttä… ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin!
Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja mennyttä!
Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta, muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi, toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa, tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.
Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys, että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa, heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta, kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että eksyivät teeskentelyyn.
Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.
Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä antamatta.
Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä, ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien luo… Hän oli odottamatta saanut kutsun… hänen tulevaisuutensa oli kysymyksessä!
Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.
— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen tulevaisuutensa… Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista testamenttia!… Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!
Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.
Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään… Hän tapasi siellä Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.
— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:
— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!… päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki! Ja kuinka on sinun ja tulevaisuutesi laita? kysyi hän ivallisella korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!
Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.
— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette! Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri… niin, tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!
Ehdottomasti huudahti Colette:
— Tuon punatukkaisen tytön kanssa… arvasin sen heti!
Georges näytti peräti ällistyneeltä.
— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.
— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin… minä hölmönä sinä minua pidät?
— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin kirjuri.
Hän pysähtyi hiukan arastellen… Mutta nyt joutui Colette täysin suunniltansa.
— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin… Mutta nyt on toista… Jos sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan, rakkaani… sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!
— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen… Mitä sinä tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen…
— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.
— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?
— Se merkitsee luullakseni sitä… että vaalea tukka miellyttää minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen… ja siksi että rakastan sinun tukkaasi… ja siksi että rakastan sinua… puhui Georges. — Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä… En tullut sitä ajatelleeksikaan… taikka en käsittänyt sitä… ja kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä… ja menettää sinut… ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut ensin… Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme… myönnä, että me rakastamme toisiamme…
Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in povelle.
—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.
Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:
— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni…
Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen vierashuoneeseen.
Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:
— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?…
Ja sitten hän jatkoi:
— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme menneet uudelleen kihloihin?
Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi Colette:
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!