KUKKASKAUTENA.
Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä, ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet — pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa… Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään… Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin, sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».
Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka, leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina… Vastakkaisella puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni, matala ääni.
Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti, tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin…
Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan… Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!
Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa, joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen salaisuuksia.
Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.
— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.
Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä. Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat… ja myös pitkät ajat… ja ajasta, joka myös vierii nopeaan… Ja täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen hänen tuskallisessa huudahduksessaan:
— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!…
»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar, tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita pukuja, kaukaista karkeloa… Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia menneisyydenkuvia.
Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin, tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.
Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.
Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden puku… köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento, joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?…
Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten toiveiden vallasta!… Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia, jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä. Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan, väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen — hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat lopussa, sillä rakastan sinua…» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä kuvastimen heijastamille kuville… Sitten… sitten päättyi hänen elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti kaiken riemun…
Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa, verettömän otsansa kristallimaljakkoon… Nyt ympäröi hänet outo, aineeton, salaperäinen sulotuoksu… hän näki edessään marmoriristin, jota ruusut peittivät… valkoiset ruusut… Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin pian?… Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet…
Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä valtaan.