MAAN AARTEHISTO.
Legenda.
Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.
— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi. Mitä muuta voisinkaan toivoa?… Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu olkoon maa!
Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia, jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.
— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo vuoden ajan.
Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.
Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:
»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas, niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»
Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti, hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.
— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!
Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat, joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.
Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.
Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla… ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa, mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät epämääräisin loppusäkein.
— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.
— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.
Ja hämähäkki sanoi:
— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni… silkin sekaista harsoa!
Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän vallattomasti hän sanoi:
— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?
— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin valmistamassani lippaassa.
— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä helmillä.
— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!
— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!
Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä. Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.
Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:
— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun lippaan kultani saa!
Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.
Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut itselleen maan aartehistosta.
— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi! Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin Luojani, joka on luonut sinutkin!
Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.