KIVEN ALLE KÄTKETTY SYDÄN.
Syksyinen tarina.
Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua… Merenkalvon yläpuolella sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä suuren vinttikoiran selkään.
Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa, valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.
Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on sininen ja aurinko kultainen.
Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista, jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen hyväilystään nauttien?…
— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen syntynyt… Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa… Minä olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni. Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla… Mitä varten olen siis syntynyt, Coelio?
Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän vastasi:
— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa… silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.
Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.
— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, — ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä pojilleni… Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.
Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.
— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?
— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni? Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja, jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on hyvin minun näköiseni, Coelio.
Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista, joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.
Prinsessa alkoi kertoa:
— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka, jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti», sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu». Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan, missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku hellämielinen runoilija kuulee valituksesi… Hän ei tiedä, mistä se tulee, minne menee… Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä iloitsen siitä kylmässä linnassani.»
Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:
— Loppuiko tarina siihen?
— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.
Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan, kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.
— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin, kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja lemmensanoja… Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!
Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti, rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan uteliaisuudella kiven paikaltansa.
Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen pergamenttiin…
Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle. Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua, sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka odotti vastausta runoilijan sydämeltä.
Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä, jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä… Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään… Ottaen kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja… muinoin sepittämiänsä.
Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu säteili hänen silmistänsä.
— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt muistan sen… Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla, sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! — kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille hänen mielessänsä… hän yhtyi lauluun… niin hellin, niin kaunein sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »nyt voin nukahtaa ainiaaksi lumeen.»
— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.
Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan tarpeeksensa ennen talven tuloa.
Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen sormistansa… Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää kuolemasta.
Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi lempeällä äänellä:
— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli ylimyksen, kuninkaan ääni… Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa… Huomenna, huomenna!
— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.
Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.
Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen hänen kiihkeitä silmiänsä.
Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä…
— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!
* * * * *
Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.
Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi…