PRINSESSA HELMEN TARINA.
Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:
— Tämä on nyt sinun asuntosi.
Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä. Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:
— Nämä kaikki ovat sinun!
Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui, tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:
— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!
Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut. Hänen mielensä oli niin riemukas!
Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa, seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.
Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa, ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:
— Saan, mitä ikinä haluan!
Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin lumivalkoisiin harsopukuihin.
Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten taakasta.
Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana, harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä, pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan. Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä, ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille, joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan, mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.
Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle, jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista kukista.
* * * * *
Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.
Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.
— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.
— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on hyvin harvinainen.
Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään selänteeseen.
— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.
Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:
— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.
Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.
— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo kukkaro!
Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja huudahti, kukkarosta välittämättä:
— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi…
Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan. Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi tullut mieleen edes siitä vihastua.
— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi — tehkäämme vaihtokaupat!
Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.
Mutta tyttö pudisti päätänsä.
— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.
Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.
— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!
Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:
— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!
Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana. Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle, raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle, pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.
Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti. Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.
Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien prinsessaa hän lausui:
— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen lemmentodisteelle!
Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:
— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!
Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä, vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta, heittäen hänet maahan.
— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti, mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta Jumalan armosta minä tulin sen estämään.
— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.
Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät kädenliikkeellä.
Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin. Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:
— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!
* * * * *
Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi, ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.
— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.
Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa, kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:
— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi, käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä, joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille, ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.
— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi kuninkaallista valtaani.
Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan, sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.
* * * * *
Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari, jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat. Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon suojatta.
Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.
— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta ihmisiltä.
Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.
* * * * *
Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana, luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.
Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti, timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien muodostama sädekehä.
Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina. Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun ilmauksia.
Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt. Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra, hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.
Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä melkein käskevään sävyyn.
— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.
— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.
— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.
Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla voittaisi suosiota.
Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa puolison nimeä.
— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat ikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään heistä!
Empien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:
— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne on vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä… Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties hän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.
Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.
Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän perusteella.
* * * * *
Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.
Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina oli ollut.
— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille kuninkaille?
— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja, joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen, ei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä paratiisiin tulee… Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen eteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla ei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona päivänä rikkaampia kuin te.
Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää välittänyt.
Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta, joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä jalokiviä.
Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa. Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut, ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt… Ja nyt itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.
Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.
Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat. Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.
Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä, mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia, soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut. Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen ainoastaan kyyneleistä… Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin suojaavan siiven lehahdus.
Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.
* * * * *
Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit, jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.
Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan. Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja, tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.
Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret lunnaat.
Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi… Heti näkyi hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli hopeasta.
Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina, tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:
— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!
Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa, pyrki herättämään häntä tajuntaan.
— Missä minä olen? sopersi Helmi.
— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan metsissä.
Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen, kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.
* * * * *
Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella, keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan maininnut menneitä aikoja.
Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää, myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan vielä ollut voittanut.
Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi hänelle kukkasen.
Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa, ylängöiltä… Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.
* * * * *
Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella, josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.
Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita, hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.
Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.
— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena. — Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä, ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.