RUNOILIJAN HOPEATOHVELIT.
Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.
Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen, jota aurinko innostaa… Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut laulajan huulilta… Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt runoja… salatuin siivin…
Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa, kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä, unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen rasittunut…
Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista »Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti, jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!
Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on yksinäisyys…»
* * * * *
Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti pesävalkeata… Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet, jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.
Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen varatut taivaallista joululahjaa varten.
Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.
»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja», mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta…»
Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.
Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri, että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen hiljaisen, viehkeän hengityksen… Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli hänenkin puolestansa… Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.
Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon, johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!
Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä! Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.
Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.
Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen… sehän olisi ollut niin arkipäiväistä… melkein loukkaavaa!… Mutta voi! kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan, häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se aukenisi… Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä, sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?
Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen makaamaan.
Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä, kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset yritellen pois…
Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta…
Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä, kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti…» Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä käsiinsä.»
Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne hävisi… Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää, viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku… Toinen asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä, jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista lemua… Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee kädessään… Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua…
Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!… Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.
»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan…»
Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken loppuunpalaneesta valkeasta…
Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa uunin edessä.
Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen… Mutta varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi… Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille sieville paleleville naisjaloille…
Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle onnen, viehkeän maallisen onnen.