HERTTUA JA MARKIISITAR.
(Aihe viuhkamaalauksista.)
Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.
Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.
Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat. Joko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, — siihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista, on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka lienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.
Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua. Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.
Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä erilleen koko asiasta.
Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana, pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana. Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi siten muitta mutkitta.
Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.
Lainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.
»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»
Herttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:
»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi aavistaakaan!»
Mutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.
— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!
Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.
Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan, herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.
Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Tapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin hotellissa.
Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:
— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!
Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen, jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.
— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.
Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen, Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.
Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan, että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita, kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä, pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.
Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta, joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren, sykkivän poven… jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt, että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen, keltakätinen vanhus!
Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.
— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!
— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä puhelias kuin tavallisesti?
Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en ikinä unohda… Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!
* * * * *
Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan, ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea», samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti emaljirasiastaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä, ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä nauhoilla ruusujen keskellä… ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen työtään.
Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti, leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.
— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.
— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen… niin kyllä, minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen mieleltään ja lämminsydäminen!
— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla, rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!
Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä… Hän haaveksi saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä… Troncantiquen herttualta, joka oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.
* * * * *
Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.
Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle morsiamelleen nöyrää ihastustaan.
Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan tuottamaan tulista tuskaa.
— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.
Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.
Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän ajatteli:
— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.
Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.
— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!
Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.
Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!
Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä, eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan, joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!… Kun Cléante vielä ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.
Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä. Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho, kuusitoistavuotiaan huulet… ja etteivät hänen tukkaansa olleet vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen. Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.
— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle ukkorähjälle! ajatteli hän.
Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.
Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin, perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat katseensa metsikön aukealle.
Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä, hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.
— Rakastan teitä, Doris… sanoi Cléante.
— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä…
Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa…
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!
Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen lempeä salaisuus.
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!