RUUSUNEITI.
Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien, melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette kumartui puremaan poikki ompelulangan.
Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien haavekuvat.
Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä, sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen mielikuvituksensa tuotteita… taiteellisia vaateruusuja, joihin ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista, sinipunaista, keltaista… vieläpä sinistäkin. Lise-neidin ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet — ne viehättivät harvinaisuudellaan… Kukkien kupuun sirotteli Lise hiukan tuoksupulveria… Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa, niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.
Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.
Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna! Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne…»
Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka…
Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.
»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin… Minä rakastan teitä…»
Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt »Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:
»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita. Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»
Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan. Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.
Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen. Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.
Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa, olemaan hänen ystävänsä.
Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo oli jatkunut puolen vuoden ajan.
Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään, haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan romaaneja, runoutta… kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään. Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin…
Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen… itse asiassa ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa kosijoita… ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!
Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä, mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin? Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut tullut herättämään…
Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista… tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan työläisnaisen haaveellisessa mielessä…
Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä, jäädä Renén viestejä vaille.
Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät, Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi. Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:
»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle hyvän neuvon.»
Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo vakuuttamaan sitä etukäteen.
— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle nuorelle miehelle, että…
Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä tyynesti ja harkitsevasti.
— Mutta… jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän hitaasti.
Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään hämmennyksissä, hän jatkoi:
— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut avarasta maailmasta, matkoista… elämän onnea vaille jäänyt olento, vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta…
Tahtomattaan mumisi Lise-neiti:
— Kuten teillä…
— Kuten minulla, niin juuri.
Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä kehittyi varmuudeksi.
— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija… olitte te!
— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi… Mutta taivas tietköön, etten aavistanutkaan…
— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta, istuen paikoillanne nojatuolissanne!
— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne… Teidän kirjeenne, hyvä neiti, olivat viehättäviä!
— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!
Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.
— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.
Mutta neiti Lise pani vastaan.
— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin tuon ilon… kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen…
Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti kuin levollinen sydän.
Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:
— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!
Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.