SAMA JUTTU.
Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa, missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina, parhaansa mukaan tointansa.
Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia, jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy saviastioita.»
»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin tytär… Kuusitoistavuotias… vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis vielä yksi myymälä… yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»
Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta — vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa, jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju, reunustaen punaista silkkiliinaa.
Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet hänelle.
— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan… ja te myös! Te ostatte varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin… eikö niin?
— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta, neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?
— Minä! Mutta enhän minä…
— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!
Pikku neiti harkitsi asiaa.
— No niin… olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja veitikkamaisena. — Povaan teille… se maksaa kaksikymmentä frangia. Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!… Elämän viiva on oivallinen — sangen pitkä… Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään haittaa… Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa se valtavasta rakkaudesta!
— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?
Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa sekiinit säikkyivät kultasatein.
— Ei, tästä tulee vakavia asioita… Näen vaalean naisen… hyvin kauniin… Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä kiihkeästi… oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä vastarakkautta… Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä todellisuus avasi silmänne…
Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt enää. Niin kylläkin… hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti, naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut hellä, luottavainen intoilija… Kun sitten kurja, katala petos herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen — kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he olivat eronneet… silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?
Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa kultarahan.
— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.
Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä vieläkin hymyillä.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.
— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.
Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.
— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään… en kerrassaan mitään. Ettekö usko minua?
Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.
Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:
— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi, huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden. Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti, ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin, olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella, teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä selvittää koko tuon salaperäisen asian!
— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.
Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili yhä edelleen keväimen koko raikkaus.
— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon… sulhaselleni… ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro siitä kenellekään… ette edes äidillenne!
Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan! Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin lapsellisesta… Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi, joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia… Niin oli varmaan käynyt! Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut… mutta olihan sittenkin vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta… niin, epäilemättä, suutelolta myöskin… Ja kamarineitsyen turvissa oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä, museoissa… ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!
Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska… Joissakin tanssiaisissa oli hän jo ollut mukana…
»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»
Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten» basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna, kiihkeä puna.
Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään ja katuvaisena:
— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula mahdottomuus!
Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli tuolle tyttösellekin sattunut!… Jacques olisi uhrannut paljonkin, päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.
Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat keskenänsä hyvinä naapureina.
Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen. Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.
Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.
»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?
Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.
Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti
Simone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!
»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo entinen…»
Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa! Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan, aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka kaunis köynnös vielä oli kesken… mutta hän ei virkannut, vaan hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru. Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.
— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te vielä ajattelette häntä…
Simone säpsähti:
— Häntä… ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.
— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme… tarkoitan teidän juttunne… koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!
— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?
Hillittömästi huudahti nuorukainen:
— Siksi että olen mustasukkainen.
— Te?
— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota juttua, josta te puhuitte minulle… Antaisin henkeni — kuuletteko, henkeni — saadakseni tietää — kaikki!
Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä, joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen eteensä.
— Simone… rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.
— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!
Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:
— Te rakastitte häntä?
— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.
Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta… Silloin kertoi Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla, edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo kolmenkymmenen vuoden vanha.
— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä, uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät — ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin, että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, — oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni, jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut: »Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta olin vielä niin nuori… kenties luulin vain rakastavani… enhän silloin tiennyt…
Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan, että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.
— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.
— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.
— Mutta entä tuo mies… mitä hän teki, mitä hän puhui?
Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.
— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni… Eihän hän tiennyt mitään koko asiasta!
Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään, pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi ymmärtänyt häntä.
— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?
Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde, suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä tarpeeksi sanoittakin.
— Ettehän ajattele häntä enää koskaan… rakkakin Simone!
— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan… tuota naista?
Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.
— Kuinka haluaisin muistella häntä!… Oi, rakkaani, jos tietäisit…
Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.
— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän siitä tiedän!