Sattuma ja rakkaus

by G. Chantepleure

TUHKAPÖPERÖ TANSSIAISISSA.

Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin rumalla säällä!

— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.

Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, — viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään. Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen hymyilynsä happamelta.

— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.

Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain tavanmukaisen kylmähkön suutelon.

— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa…

— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!

— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia, ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..

— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva
Charlier kimeimmällä äänellänsä.

— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme, rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!

Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.

— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi… On siis totta, että herra Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?

Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.

— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!

— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —
Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma…

— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha, ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin…

— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä, joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä kunnioitusta ansaitseva mies… ja hänen korkonsa ovat omiansa herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita… Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot olleet mitä edullisimmat sinulle… Tuohan olisi ollut odottamaton onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä… Olen ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!

Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.

— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha… Vanhaksipiiaksi en siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi, sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen, työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!

— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin kiihtyneenä.

— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.

Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.

Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.

— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden… tai vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee! Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat valkopukuisia, siitä tulee komea juhla… Tuo rakas pienokainen saa epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.

— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun! tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, — ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on säkittäin!

Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.

— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan… varon kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä… Minä puolestani olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa… kuinka voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!

Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi, vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon. Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut sitä vastustaa.

— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä pudistellen.

Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.

— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon…

— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise sitä kaikkein ensiksi… jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän syvämietteisen näköisenä.

Rouva Charlier hätkähti kiukusta.

— Minä!

— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?

— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.

— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette ainoallekaan ihmiselle?

— En tietystikään… taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka on itse henkilöity vaiteliaisuus… Ethän toki epäille, ettei…

— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.
Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset
syynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva
Saugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti
Marcellen nähtyänsä?

— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki…

— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta veljeä?

— Hänen veljensä on jo kuollut.

— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!

Rouva Charlier kohautti hartioitaan.

— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän, — mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja… noita ainaisia tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.

— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä, — että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen kanssa kuin olla syömättä?

Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:

— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen sisarenpojallensa!

— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle, vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista tuumistani.

— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä kaikki.

— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!

Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.

— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!

Nopeasti hän sitten jatkoi:

— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori mies haluaakin naida hänet?

— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.

— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen, tehdäksensä typerät naimakaupat… Näette siis että olemme tähän asiaan nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!

Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli melkein hämillään.

— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.

Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti
Gertruden kaulaan.

— Älkää toruko minua… vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.

— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku, jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier hyvillä mielin.

Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin kävi:

— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!

— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se kävisi niin kovin kalliiksi… niin saavat viuhkani mennä sinne minun puolestani! selitti Pierrette tyynesti.

Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin, jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.

— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen, ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen kapean kadun varrella…

Mutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.

— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole koskaan ikävä.

Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden tunnetta.

Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle, ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä, sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä kaikkialle… Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa, hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.

Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat pankkipaperit ja rahasäkit…

Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä. Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi… elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään, hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas siintävään kaukaisuuteen.

* * * * *

— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!

Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.

— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.

— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan voimatonna… Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.

— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette, naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka! Ja minä kun juuri tulin kysymään…

— Mitä sitten, rakkaani?

— Nyt ei siitä tule mitään… Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte…

— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.

— Niin, täti kiltti… Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän
Marcellen kanssa!

— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti. — Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy hänestä hirmuisen pitkäksi!

Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä ja hauskoilta.

Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa säestäen.

— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään! Mikä onnettomuus, kultaseni!

Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.

— Prévelien valkoiset tanssiaisetko… Tunnustaisinkohan sinulle erään seikan, rakkaani… No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös. Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea, olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on tuolla pienellä leposohvalla… kohotapa liinaa!

Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:

— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!

Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi… Hän ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta, joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä ja väikkeestä… Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen tuo puku oli!

Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi, niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun, jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon, jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.

— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa tanssiaisissa?

Marcellea huvitti tuo ihastus.

— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani… jollei kenties kävisi päinsä… mutta sehän sopiikin… miksikä ei! Sepä oli hyvä tuuma!

Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.

— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?

Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.

— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.

— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän ole… en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.

— Etkö osaa tanssia?

— Osaan kyllä.

— Arasteletko sitten muutoin?

— En ollenkaan. Mutta…

— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin kovin hauska tuuma!

— Entä täti Gertrude?

— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen sinua suostumaan!

Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin satua tai unta… Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!

* * * * *

Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta. Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin tenhoavien sävelten kiidättämänä.

Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana mielihaluna oli liiteleminen.

Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.

Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista, teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä, että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin iloitsemaan.

Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra, hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.

— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään ystävistäni, herra Roger Marçayn.

Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset, lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.

Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään, että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.

Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon. Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän alkoi puhua noista tanssiaisista.

— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat huvitella tuolla tavoin!

Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin säveliin.

— Jospa tietäisitte… Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!

— Mutta senhän tiesinkin, neiti!

He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.
Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.

— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne, neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä tanssiaisissanne!

— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?

— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja ystävättäriä…

Pierrette huudahti ehdottomasti:

— Rouva Saugékö?

— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti. — Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun, mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in. Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota erityistä kehoitusta.

Neiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.

Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan ivallisissa ennusteluissaan… Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa, enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi perijättären pyydystelyssä!

Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys. Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.

»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»

Heidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:

— Tehän asutte Normandiassa, neiti?

Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi
Pierrette:

— Niin kyllä, Normandiassa…

Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti Pierretten raikas ja viehkeä nauru…

Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.

»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta harkinnasta!»

Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä! Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta. Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude sitä useinkin kuvaili.

Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa vastaanottonsa maanantaisin.

— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.

»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.

Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti päätänsä päättäväisin elein.

»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»

* * * * *

Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän
Roger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva
Charlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.

— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva
Saugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.

— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa tarkastellen.

Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!

»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.

Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut, ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.

Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»

Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?» Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan myötäjäisiäni… tarkoitan Marcellen myötäjäisiä… Mitäpä muusta, kun vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»

Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista tuloaikaa, saapui Roger.

— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä tädiltänne?

Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli pelkkää päivänpaistetta.

Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.

— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka… muutoin tukehdun tähän tunnustukseeni… jota pyydän etukäteen anteeksi… Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko ajan hänen tykönänsä.

Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella, että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.

— Te rakastatte Pierretteä?

— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä… Kuinka hyvin tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier, — rakastan häntä… ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet minulta… haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.

— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.

— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin vähäinen, ja herra Hémont…

— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka katselee kaikkea tyttärensä silmin… Siis on teidän huolehdittava vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein muistuttanut mitään satuprinssiä… Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.

— Herra tohtori on täällä.

Rouva Charlier oli noussut paikaltaan.

— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin kiltti… ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin, — minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa… No niin, palaan heti.

Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan lääkäriä.

— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.
Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla… mutta hän oli
Pierrette… Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,
Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö… Oi, Pierrette, Pierrette…

* * * * *

Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys, josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa, ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin. Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.

Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.

Arasti hän alkoi puhua:

— Herra Marçay, tätini…

Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.

— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa, että hänen piti mennä serkkunne Marcellen luo (hän korosti ivallisesti noita sanoja), joka oli kotoisin maalta (uusi ivallinen korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne esineenä… ja että te olitte valehdellut minulle…

Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:

— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?

Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi, käsitteli asiaa tuolla tavoin!

Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.

— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni! Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua, huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea suuttumuksenne ovat… kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje, jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen juhlallisesti…

— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni…

Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.

Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:

— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa. Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, — minulta itseltäni.

Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.

— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä havaitsevinani… Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!

— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.

— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?

— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin… Siinä kaikki!

Roger'in otsaan kohosi puna.

— Siis luulitte…

— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden… ja että tuo suunnitelma viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa… niin kyllä, hyvä herra! Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.

— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies, kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla sanalla… Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut… Tahdotteko tulla vaimokseni?

Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin lemmentunnustusta.

— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita… eikä minulla ole pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.

Roger yritti puhua, Pierrette esti sen.

— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet. Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma esimerkki ovat opettaneet minua… hiukan halveksimaan niitä, jotka elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan kanssa.

Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.

Roger oli kumartanut syvästi.

— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta, virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon virheeni.

Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.

— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.

Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän riidastansa.

— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.

— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?

Pierrette kohautti hartioitaan.

— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.

Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra Marçay.

Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?

Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.

Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin hetken aikaa!»

Ja äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.

* * * * *

Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon puolittaisen epäonnistumisensa syistä.

Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana Normandiaan.

Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.

Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa, jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin paljon yksin.» — —

Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.

— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.

Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että hän jätti nuhteensa kesken.

— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont, käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva…

Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:

— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.

— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti. — Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle, mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten häiritsevänsä sinua.

— Se oli oikein, tuumi Pierrette.

Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.

»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä väärin», ajatteli hän.

Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää minun tähteni», oli hän ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta vastaan.

»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä. Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse asiassa olen siitä perin hyvilläni!»

Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.

— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä torjuvaa esiintymistä.

— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!

Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!

Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.

»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»

Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä tuttavuudessa.

— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija, voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti professori iloisin ilmein.

— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.

— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies, välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles… ja niin sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen insinööri… nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette…

Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus…

Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.

— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua… Marçay tuli minua vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.

Pierretten kasvoille levisi punoittava varjo.

— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme mukaan…

Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi… mutta hän ei vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.

»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja», ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»

Ja hän napsautti ilmaan pienen luunapin.

Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella, saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa, ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:

»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»

Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista, jotka hän lausui tervehdittyänsä.

»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla epäkohtelias emäntä.»

Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän käytöstapa ja ominaisuudet.

Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette, joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti…

— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni! Ei kiittämistä… se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat ihmiset sanovat… ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas olisi, jos jo määräisimme päivän!

He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.
Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:
»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla… mutta enhän voi tulla
teidän kutsuttanne…»

Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei ollut aivan niin julma, vaan vastasi:

— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni niin suurta iloa!

* * * * *

Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.

Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana — sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa, hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.

He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.

— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut Marcelleen! huudahti rouva Charlier.

Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.

— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.

— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin… Otatko sinä hänet vai et?

Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!

— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, — mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä tehtailija Maillen tyttären kanssa.

— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!

— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.

— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin… olin muistavinani…

Pierretten huulet vapisivat hieman.

— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään… Puhukaamme mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!…

Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena, osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.

Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut mitä lempeimmät toverukset.

Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän liittyisi yhtiöön… Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.

Eräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:

— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.

Ja Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:

»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra
Marçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»

Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa asiasta tädillensä… Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.

Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.

Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren, mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa… Sillä tavoin päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!

Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan, kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

* * * * *

Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä, alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.

Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.

— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.

Mutta isä pidätti hänet.

— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni…
Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.

— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.

— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia… tai oikeastaan olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä huomaamattansa… Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa… mutta tämä nuori mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle…

Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut hänelle vastenmielinen.

Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan riitansa jälkeen…

Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta hänen mielipidettänsä.

— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen… olen nimittäin antanut hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly…

Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.

— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle, saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon…

Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä…

Mutta äkkiä hän huudahti:

— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?

Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.

— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä noita kyynelten kostuttamia kätösiä.

— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän paha…

Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua noudattaen:

— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä…

Pierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja pahempikin vielä kuin minä… olette minua epäillyt… syyttänyt… nolannut lukemattomia kertoja… kiusannut minua…

Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.

— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.

— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa mitään avioliittomahdollisuuksista… kaikkein vähimmin raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa, erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.

Pierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.

— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi — erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta…

Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä kätkivät Pierretten siniset silmät.

— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.

— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti Hémont'in ja tätini… Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä vailla oleva neiti Hémont… vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella… suloinen pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa… ja jota katselin kauan, tietämättä hänestä mitään… edes hänen nimeäänkään.

— En ole mikään taruolento… huokasi Pierrette.

— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän… olette nytkin jo… ja te tulette olemaan… Pierrette, ettehän halveksi minua enää?

Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.

— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää… kunnioitan teitä… varsin suuresti.

Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa vaikeni.

— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni tuosta pojasta… luulin häntä kunnianhimoiseksi…

— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin olen… ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan… Annatteko Pierrettenne minun omakseni?