Sattuma ja rakkaus

by G. Chantepleure

TODISTE.

He istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli huolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli sormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen vilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet keskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista, huomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen kiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla… Nyt he vaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan keskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.

Äkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:

— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?

— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.

— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora… kuten minä?

Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.

— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin onnistuisi minulle.

— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun, vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa, toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä avioliittoon minun kanssani?

Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai katkeruuden ilmausta.

Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon kauniimpi katsella.

Tuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.

— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa… Mutta siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle nuorelle tytölle… joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti Guillemette Rousseauta.

Nyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.

— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.

Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä, vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.

— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.

Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen, ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua taivaan puhtaaseen sineen.

Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.

Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että »Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin, joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki. Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin, Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa, tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.

— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen tapaansa, — minä ikävystyn täällä… tunnenpa suorastaan täällä tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa — jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä, mieltäahdistavaa, järjetöntä… ja olen jo jonkun aikaa miettinyt avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset myötäjäiset… itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi… Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen tuottaa vaikeuksia…

— Todetkaamme se siis, neiti!

— Te käsitätte puheeni pilan kannalta… No niin, — joskus olen sentään tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi, niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen… Tahdoin että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista, myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason… mutta iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar… Minusta tuo sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu kirjepaperissani.

— Paljoa sievemmältä…

— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan… mutta vanhan markiisin kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, — kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään…

Lionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.

— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!

Hänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.

— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.

— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi, kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien… Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin kaikki.

Lionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.

— Mitä te oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.

Nuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.

— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!… Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän sydämeenne?… Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän oli esittänyt teille tuumansa ja että…

Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi kaulalle, kohosi hiusmartoon…

— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.

Mutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.

— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan itseemme, herra de Montjoie… me muistutamme toisistamme, me kaksi — — koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla… Sattumalta oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka muutoin jäisi osattomaksi… Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista, täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet rakkaudesta! —

Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen, kohotti äkkiä päätänsä.

— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin, neiti?

He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti teennäinen levollisuus melkein tylyltä.

— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte minulle rakkaudesta!

— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut…

— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki… Minua ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.

Lionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.

— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi ajattelin vielä paljon muutakin…

Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta, joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua tai ryhtyä selityksiin.

— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä tulee oivat toverit.

Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis nuorten kahdenkeskinen keskustelu.

Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.

— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.

— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.

— Siis näkemiin piakkoin!

Lionel empi silmänräpäyksen.

— Niin kyllä… näkemiin!

Portti sulkeutui.

Jäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.

»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»

Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä ympäröidessä hän mietti mielessänsä:

»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut… Miksikä hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»

Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä. Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri, ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.

Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon, ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.

Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet selitykset, ei vastaväitteet… Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti: »Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.

Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen ja todennut asian laidan levollisin ilmein.

Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa, pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen, jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen…

Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä… Me rakastamme toisiamme — oi, kuinka ihanaa…» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden… hän ei halunnut rakastaa Lionelia… ei välittänyt hänen rakkaudestaan…

»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden — sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena, kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.

Ja yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:

»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»

Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli raiutteli sulosointujansa… Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin, sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää — kevättä vain…

Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»

Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»

Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä, ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi, en tahdo tulla puolisoksenne… siksi että rakastan Teitä…» Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta, mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne… Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette katsonut minun ansaitsevan suosiotanne…»

Guillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita rivejä.

»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.

Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän, pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä… jääkää tänne!» — mutta sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen… enkä tahdo joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi…»

Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina… Kenties tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut kuin satujen, unelmien sankari… Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä…

Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin vakavasti, täytti hänen mielensä:

»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi vain aivan vaatimaton asema maailmassa…» — — —

Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta
Rousseaun talossa ei häntä oltu nähty.

Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja, mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien sattumalta…»

Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.

Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia poimiakseen.

Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti harjoitellut:

— Minua ilahduttaa, että sattuma on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä…

Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana hänkin vaaleassa puvussaan.

Guillemette jatkoi:

— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?

— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan, kasvattamaan lampaita… ja vartioimaan metsistyneitä hevosia…

Hän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.

— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa seutua — toisessa päässä maailmaa!

— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä… Toiset niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen siirtokuntaan, joskin pieneen.

— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!

— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni… epäilemättä… mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa… pampaskentillä… Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta…

Neiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.

— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan…

Hänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.

— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa, että minä rakastan teitä… nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin teitä… Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka… ja jos lähtöni tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä teitä…

Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:

— Entä jos minä…

Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi sanoa.

Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.

— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin tahdotteko tekin ottaa omanne?

Liikutuksen valtaamana huudahti Lionel:

— Suorittaisitteko todella sellaisen teon?

Hymyillen puhui Guillemette:

— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät… aiheeton epäluulo. En voinut estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne… niin tekin puolestanne uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin »esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.

Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen, lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon johdosta.

Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten muistojensa joukossa…

Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.

* * * * *

Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa, jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa Buenos-Ayresiin.

Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.

Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä mieltä, että on suloista rakastaa.

Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia… Kaikki muu merkitsee kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan, soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta… Mutta on miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan miellyttävistä aistimuksista.

Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.
Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,
markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti
Argentinan kartan.

Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.

Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille, huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa, kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.

— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.

— En mitään erikoista… tietääkseni, vastaa Lionel.

— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa… Rakastathan sinä minua, eikö totta?

— Oi, rakkaani — rakastanko sinua… Voitko todella sitä epäillä?

Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.

— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän vakuuttavasti. — Entä sinä… luuletko että olen mennyt sinun kanssasi naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?

— Minun kruununi takia… Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit ajatellakaan sellaista…

Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä kiihkeällä ihailulla.

— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä, että meillähän on jo todisteemme.

— Niin kyllä, rakkaani.

— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa… Arvelen että tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin…

— Epäilemättä, rakkaani.

Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:

— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä… mutta onnellisemmiksi emme voi tulla siellä kuin täällä… koska on mahdotonta olla sen onnellisempi, eikö niin?

— Niin kyllä… juuri niin!

— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme… ja kun emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä…

Hän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:

— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä puolestani en käsitä… Entä jos jäisimmekin tänne… mitä arvelet?

Ja he jäivät.

Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli vanha ihmistuntija.

Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.