I.
Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.
Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.
Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista ja eron tuottamasta surusta.
Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:
— Näemmeköhän toisemme jälleen?
Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.
Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti häneltä hengityksen.
Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä huutanut:
— Isäsi on halpamainen mies!
Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.
— Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!
Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.
Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.
Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, menee hukkaan onnelta.
Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.
Se oli Gioconda täti.
— Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.
Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.
Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo ruusu-likööriä.
— Siis — hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa välillä — sinä siis olet palannut kotia… oi… sinä olet palannut…
Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on minun sukuani!"
— Siis,… toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.
— Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.
Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:
— Se ei tee mitään…
— Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja sitten tulen kirjoittamaan…
Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:
— Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.
Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa sylkeä; ja hän virkkoi:
— Giorgio parka!… Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö, mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus… Mene katsomaan kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä minun ainoa turvani.
Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan, oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:
— Odota.
— Minne menet, Gioconda täti?
— Odota.
Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.
— Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?
— Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä ajattelee?
Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.
Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt jo riittää.
He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista kadulle.
— Kenen on tuo valaistu ikkuna? — kysyi Giorgio katkaistakseen äänettömyyden.
— Oi, vastasi vanhus, — Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.
Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.
— Pane maata, Gioconda täti.
Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa. Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:
— Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin minä. Isäsi kerran potkaisi…
Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.
He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen, nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.
— Tahdotko tulla sisälle?
— En, Gioconda täti. Mene levolle.
Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän hienoa sokeria pivoonsa.
— Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.
— Huomenna, huomenna, täti… Mene nyt levolle. Hyvää yötä.
Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.
Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.
— Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti, huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. — Ippolita.
Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin! Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.