II.
— On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä, että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi. Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.
Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar: kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa, huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden, myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään. Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä halpamaisin väkivaltaisuuksin. — Sinä asut kaukana, sinä et tiedä, missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä, mitä me kärsimme… Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.
Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!
Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut! Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli ollut! Miksi nyt niin muuttunut? — Poika kärsi jokaisesta hänen epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään, siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!
— Ymmärrät, Giorgio? — äiti yhä vaan ahdisteli häntä. — Ponteva asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.
Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: — Oi äiti, vaadi minulta kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. — Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut hakata poikki kätensä.
Ääni verhottuna hän vastasi:
— Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään sopivan hetken.
Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan puhumaan. —
He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:
— Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.
He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:
— Millainen päivä!
Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa. Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi taivaansinisille ilmoille.
Giorgio ajatteli: — En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. — Ja hän ajatteli edelleen: — Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana. Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne tietävät lopun lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin, olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi lopun tuntemus!
Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä seikkaa: — Ilman häntä elämä on mahdoton!
Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen tuomiokirkon ovelle: — He tulevat ulos.
Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen palavia vahakynttilöitä.
Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät. Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit; muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.
Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.
Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana, soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.
— Don Defendente parka! — mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.
Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä pojalleen.
— Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme tänne matoiseen maailmaan kärsimään.
Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi, voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.
Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti, hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.
— Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.
— Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten kostuttamina. — Sano minulle, mikä sinun on.
Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.
— Oi, äiti, äiti.
Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja otsaansa.
— Äiti parkani!
Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt. Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:
— Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?
Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten keskeyttämällä äänellä hän sanoi:
— Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua, Giorgio… En voi nähdä sinun itkevän.
Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää tuskaansa.
— Katsohan — sanoi Giorgio — en enää itke.
Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen äitiä kohti.
Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:
— Mikä huokaus!
Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä pois taistelusta.
Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä taas oudoksi olennoksi. — Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä? Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä jo ollut ainiaaksi myrkytetty? — Äiti ei enää voinut tarjota hänelle mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.
Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi vuoteelleen.
Leväten selällään hän ajatteli: — Minä siis elän, mina hengitän. Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni. Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa, jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan saavuta. Ehkä se on kumpaakin.
Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.
— Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi. Ja sen sijaan riudun päivä päivältä — joka päivä elämä pakenee minua lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita, joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.
Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta vahaa.
Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen, hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain, mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka pisara polttaa poloista kättäni." —