III.
Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja, jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen liljannuppuun.
Giorgio istui isän ja äidin välissä.
Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.
Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina, tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! —
Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.
Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen käyttäymisensä ja eleensä. — Mutta Diego! —
Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen, ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen. Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta, kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä; punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä, jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.
Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen "hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään, mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. —
Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.
Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima. Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha, tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.
— Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. — Muistan tarkalleen, ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen tuon miehen poika!
Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta — kaikki nuo kurjat ja surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. — Soimatako häntä? Hänkin kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä piilee! — Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. —
Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. — Oliko äitini häntä itkevä? —
— Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti hänelle. Etkö voi hyvin?
Ja Giorgio vastasi:
— En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.
Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."
Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:
— Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se tuotiin minulle.
Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:
— Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.
Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.
— Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen… Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti vääntelee hänen sisälmyksiään! —
Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä nostaen. — Oi, äiti, jospa tietäisit!
Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.
Camillan sulhanen sanoi:
— Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen vaatimuksen, että…
Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen jokaisen lauseensa jälkeen:
— Epäilemättä… epäilemättä.
He vetivät alas pormestarin kunnian.
Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä kultareunaiset kakkulat.
— Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. — He ovat jo kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa…
Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista sisareensa nähden. Hän katseli häntä.
Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.
— Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.
Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:
— Miksi emme mene puutarhaan?
Äiti jäi kihlautuneiden luo.
Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.
Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana tehdä Ippolitalle.
— Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. — Muistatko kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?
Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.
— Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!
Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.
— Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki häntä huolestuttaa.
Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut ajattelemaan kaukaista lemmittyään.
Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.
— Muistatko vielä, sanoi Cristina — kuinka sinä putosit altaaseen ja Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän sai sinut hengissä vedestä ylös.
Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa valuva kihara loi omituisen sävyn.
— Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!
Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman…
— Se tapahtui Demetrion poissaollessa — senkin hän muisti.
Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. — Tahtoisin poimia muutaman kukkasen.
Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit — kaikki yhdistivät lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.
— Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, — miksi sinä olet niin miettiväinen?
Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot kohosivat hänen suonissaan.
Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:
— Ajatteletko… häntä?
— Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa sisarelleen Ippolitasta.
— Vieläkö pidät hänestä… yhtä paljon?
— Yhä vielä.
Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.
Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:
— Jumalani, kuinka paljon kukkia!
Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.
— Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — huusi Giorgio kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.
Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:
— Älä pelästy, Giorgio… se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa… Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin… Mäethän, se menee ohi. Nyt voin taas hyvin.
— Tahdotko, että palaamme ylös taloon?
— En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.
Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä vilkastuttaakseen:
— Pikku Luca!
Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.
Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.
Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.
— Oi, Cristina!
Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.
— Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole valittanut, en koskaan ole kapinoinut… Sinä sen tiedät, Giorgio. Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään lohdutusta!
Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.
— Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, mitä kaikki muut lapset tekevät… En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä… Työskentelen vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat… Se on hidasta kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.
Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki kyyneleitään.
— Jos ainakin, — hän lisäsi — jos ainakin se, mitä kannan sydämen alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. Jos Herra minua kerran auttaisi!
Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.
Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet asuinrakennuksesta.