IV.
— Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen olennon eteen. — Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.
Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. — Todella, minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään… Jopa hän pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa jotain etua? Ja minkä edun?" — Kun hän ei itsestään ollut löytänyt tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa hyödyttömyyden: — Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei mitään.
Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen kanssaan… Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.
Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä toimenpiteestä.
Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.
— Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen astuvan sisään.
Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja vihamielisenä seisoi siinä.
— Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.
— Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, — ja nämä väittävät, että minä muka olen toimittanut sen pois talosta.
Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä huulilta.
— Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa… Sinä olet auttanut isääsi… Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin… Toisten lasten suhteen Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin…
Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka hetki ollut maahan kaatumaisillaan.
— Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä…
Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. — Tuo mies ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi mihin käsiin!
— Etkö häpeä? — jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. — Etkö häpeä liittoutua isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät, etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?
— Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole sitä ottanut, — huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään; hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän näköiseksi. — Oletko ymmärtänyt?
Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.
— Diego! — sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan, — mene ulos täältä.
— Menen, milloin hyväksi näen, — vastasi Diego ja kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.
Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin, vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky — tuo lyhyentanakka ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää — tuo ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa. Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen, paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen. Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja, punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä, hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin tuntuvaa inhoa.
— Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.
Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.
— Minä en ole sinun komennettavissasi, — huusi Diego ja katsoi vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.
— Diego, varo itseäsi.
— Minä en sinua ollenkaan pelkää.
— Varo itseäsi.
— Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? — huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. — Sinulla ei ole mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan, äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta…
Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa, suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.
— Vaiti! Vaiti!
Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.
— Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä…
Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
— Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.
Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi sammua.