V.
Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset; mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla, seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse, vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin, irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova lapsi kainalosauvoilleen.
— Minun täytyy kuolla, — ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan. Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.
— Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli. Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi, eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.
— Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.
Tahdon mennä alakertaan. —
Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. — Menen ulos, menen Cristinan luo. — Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän päätti mennä hänen luokseen.
Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi katujen pimeään. Tornissa löi kello.
Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen mieleensä. Hän ajatteli: — Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Äitini sanoi: — Näetkö, miten täällä elämme? Näetkö sen? — Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin, eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa… —
Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä, jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat, ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä. Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.
Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä. Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin; ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa takaa pakolaista.
— No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama levottomuus oli ilmeinen.
— Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii taloon. —
Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen epämääräiseen tuskallisuuteen.
Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:
— Voiko Luca hyvin?
— Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.
— Nukkuuko hän?
— Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.
Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin, ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.
Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi panna pienokaisen levolle.
— Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.
— Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule, anna hänelle suudelma!
Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä hätääntynyttä pikkulintua kädessään.
— Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.
Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän kysyi häneltä:
— Kuinka paljon pidät minusta?
Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta tuon läpikuultavan ihon alla.
— Mikä sinulla on tässä? — hän kysyi häneltä, nähdessään hänen sormessaan siteen.
— Hän sai sormeensa äsken haavan, — sanoi Cristina, joka tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. — Se on vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.
— Annatko minun nähdä, pikku Luca? — kysyi Giorgio tuskallisen uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. — Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. —
Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä. Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa, muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat. Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.
— Se ei ole mitään, — hän sanoi.
Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla, karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta mielenliikutusta.
Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:
— Mitä sinä ajattelet?
— En mitään.
Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin, mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta, virkkoi:
— Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.
Lapsi tuijotti silmät levällään.
— Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.
— Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle — huomautti Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Ei, ei, se ei ole totta, — hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, — se ei ole totta, Luca, eno laskee leikkiä.
— Se ei ole totta, se ei ole totta — toisti Giorgio, nousten vallan järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan menehtynyt.
— Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. — Pikku Luca panee nyt maata.
Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.
— Tule sinäkin, Giorgio.
Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen; ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat, jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä heikko elämä tuntui haihtuvan.
— Suutele häntä, — sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti, ennenkuin laski sen peitteen alle.
Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle; sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.
Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.
— Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. — Veli ja sisar vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.
— Hän vaipuu uneen — sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan; heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.
Epämääräinen aika kului.
Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta, ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.
— Äiti, äiti!
— Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!
— Äiti!
— Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.
— Aja pois se! Aja pois se!