VI.
Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa — kuinka pian hän olikaan unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan lopun — eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut sukeltanut esiin?
Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: — Kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea. Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.
Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä, armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen, jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen ivallisuuttaan: — Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt sanoa sinulle mitään… Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun itkevän! —
Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso, kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat, kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle näyttää!" — Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa, jonka turhaan laski poikansa hartioille? — Oi, kuinka harvinaiset ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen ottavat uhrin päällensä! — Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen epätäydellisyyttään kärsimyksessä — ollen vielä kuohuksissa ja katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.
Hän astui edelleen — hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa, ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan, kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita, eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat hänessä nostaneet.
— Kenties en koskaan ole häntä rakastanut — hän ajatteli. Hän ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä, viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon, ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi lyöntiä. — En ole koskaan häntä rakastanut. — Demetrio oli ollut hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.
Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen tieltä. — Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä, joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan vapautukseen, jota varmasti odotti.
Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein ajatustensa näkyväiset jäljet.
Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.