VII.
Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot; niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.
Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni. Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi, melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt, olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden, ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi, melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä; hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi vangitun linnun liverrykset.
Kauhistuen Giorgio ajatteli: — Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo nainen nyt on hänen luonaan.
Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä, mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia, punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä. Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein oli kuullut puhuttavan.
— No, nuori herra, minne matka?
Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä ikkuna-aukosta:
— Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!
Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.
Isä huusi ylhäältä ikkunasta:
— Etkö tule tänne yläkertaan?
— Tulen, tulen.
Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi esiintyä rakastettavana.
— Miten päätitkään tulla tänne?
— Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole muuttunutta…
Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.
— Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi, jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen tuskallisuutta, joita aavisti.
— Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi — vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan. — Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen… sittenkuin minussa on ilmaantunut tämä sydäntauti…
— Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa, vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. — Ja kuinka — kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään… Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä…
Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa, joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt, nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen veren karvaiselta.
— Kuinka kauan? — hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.
— Kuka voi sanoa, kuinka kauan? — vastasi isä, joka nähdessään tuon vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä, joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. — Kuka saattaa sanoa kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua…
Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt oli seuraava. — Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan varman päämäärän. Minkä päämäärän? — Giorgio ei sisällään paheksunut eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.
— Etkö käy sisälle? — kysyi isä.
— Kuten tahdot.
— Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia papereita…
Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon. Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa, kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: — Mitähän papereita isä tulee minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa? Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?…
Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat yksityisseikat.
— Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?
Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus. Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.
— Kuinka raskas päivä tänään! — mutisi isä, teeskenteli sydämen ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja hengittäen vaivaloisesti.
— Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.
— Kärsin… mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan…
Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla; joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin karkea ja inhoittava, — ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui, kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän kauhean hetken tuskallisuuteen.
— Sen sijaan?… — hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.
— Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti; onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten: viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet… Katsohan: nämä ovat ne paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää…
Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. — Tämä asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa, johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä tehdä?
Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus, jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien peittämät kädet.
Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta, omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä, paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti valmiina siteitä. — Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren, joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä…
— Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin ajatuksiinsa vaipuneena.
— Kuulen, kuulen.
Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.
Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:
— Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan…
Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.
— Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta… luulen, että hän vaatii sinua hyväksymään.
Sadin oli vihdoinkin jännitetty.
— Vai minua hyväksymään… — soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun omaisuuden jäännöksiä.
Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä, alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten kieltäytymistä. — Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa, välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa, joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan, että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle? Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä! — Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi, tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen kuolinhetkeään.
Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä, ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:
— Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta minulle puhuit?
— Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. — Ovatko he sinullekin toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet sen uskonut!… Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa? Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi minua vihaa… Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle, että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et tiedä…
Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä, joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi suonenvedontapaisesti:
— Ei, ei, en tiedä… Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin minun pitää panna nimikirjotukseni.
Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain; hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.
— Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän…
Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli turvonnut, osoitti tuota kohtaa.
Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen itselleen rahaa… — Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.
Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:
— Lupaatko minulle, lupaatko minulle… ettet käytä… ettet käytä näitä rahoja… mihinkään muuhun?
— Tietysti, tietysti — vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.
— Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni — lisäsi Giorgio, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. — Pidä varasi: minä en tahdo olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.
— Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa, joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. — Mitä sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen! Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä vararikkooni on hän, ymmärrätkö? — hän.
— Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli kiivastunut Diegolle. — Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit… Hyi, sitä häpeää!… Ja sinä julkeat parjata äitiäni!
Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.
— Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi. En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.
Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen enensi: — Minne pitää minun nyt mennä?
Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä, oli hänestä välinpitämätöntä.