VIII.
Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana olivat kavahuttaneet hänet ylös — kaikki tämä palasi sekavana hänen muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen ruumiin tunnottomuuteen.
Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen vastenmielisyytensä ponnistuksiin. — Missä hänen oli itsensä surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? — Vielä hänellä ei siitä ollut mitään varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.
"Giorgio!"
Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.
— Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!
Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:
— Miten voit? Miltä tuntuu?
— Laatuun käyvästi… päätä hieman pyörryttää… Minulla on suussa karvas maku; tahtoisin juoda jotain…
— Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.
— Kuten tahdot, äiti.
Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen hänen ylitsensä… Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella hänet surmata. — Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan erityisen näkökohdan määräämiä.
Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: — Kun hän sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.
Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.
— Mikä sinun on? kysyi äiti.
— Ei mitään… hermoväristys.
— Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään, äiti… Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut… Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja suonenvedontapainen ilme.
— Oi, kuinka kadun, hän huudahti — kuinka kadun, että lähetin sinut sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.
— Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli välttämätöntä.
Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain inhimillistä ja pyhää. — Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? — Ja kaikki vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.
Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti häntä viimeiseen tekoon. — Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? Olisinko ehkä voinut välttää sitä? —
— Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan toinen merkitys.
Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.