IX.
Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. — Sulkea silmänsä ja odottaa unta! — Toukokuun aamun neitseellinen kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet vallatakseen — kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. — Entä jos se sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut katkeran purevasti: — Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde…
Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta, vahvasti päättäen vihdoin toimia — Ennen iltaa se on tapahtuva. Missä? — Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä tottelemaan.
Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus, että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa, tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa, missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa; kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia; jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen haudallaan: — Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää sopusointuiseksi unelmansa kanssa — ja sitten Ippolitan tuskaa, epätoivoa, mieletöntä surua…
Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?
— Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! — hän ajatteli. Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike, jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo, miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista seikkaa, heidän rakkauttaan, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä, keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan oli sitä muistuttanut?
Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?
— Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut… Ja tuo synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana, kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin olisi se saavuttanut hänetkin.