X.
Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.
Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat itäänpäin puutarhan puolella.
Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman askeleen.
— Kuka siellä on? — kysyi sisältä käheä ääni.
— Minä se olen, täti.
— Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. —
Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen, toivatko kädet jotain mukaansa.
— Menen noihin huoneisiin tuolla — sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.
— Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.
Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat askeleet takanaan.
Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut pyhimyksiensä parissa — tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan täysi sisar!
Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi oven ja astui sisälle.
Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion, hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana, mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot värähtelivät.
Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.
Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.
Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.
Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi rekviemiä.
— Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! — ajatteli Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan jumalisen höperön suonissa! — Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! —
Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.
— Täti, on parempi, että poistut täältä, — sanoi Giorgio, joka ei enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. — Tämä ilma ei ole sinulle terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut pois.
Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä seurassa.
Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.
Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.
— Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. — Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja voimakkaampana kuin konsanaan ennen.
Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.
Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. — Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan korkeamman elämän vilkastuttamina. — Ovatko nämä mielikuvat, jotka sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen sisälle.
Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.
Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin motetista: — Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: Andante quasi Allegretto: Surrexit pastor bonus… — Lisäksi oli siinä lähellä kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.
Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen otsansa oli tavattoman puhdas.
Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa kappaleet. — Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia kulkijaan.
Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!
Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.
Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. — Missä olikaan tuo lehti?
Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.
Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.
— Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea tietää! Mikä muutos tässäkin! — Ja hän luki runoilijan ajatukset, joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: — "Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, — jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet — pulppuavat sydämestä ja kokoontuvat silmään — kun autuaalliset syyskedot aukeavat sen katseille — kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää ole. — Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella — joka tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. — Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa — kuin tuskin heränneiden lintujen viserrys — kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; — näin surulliset, näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. — Rakkaat kuin suudelmat, joita muistelemme kuoleman jälkeen — yhtä suloiset kuin toivottoman pyyteen kuvittelemat — huulille painetut, jotka ovat toisille määrätyt; syvät kuin rakkaus — kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä valitusta; — oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."
Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu sanoi: — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. — Ja viulu valitti itkien: — oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.
Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin äärettömiin pitkitetty kadenssi: — oi, kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.
Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien käyneen herkiksi.
Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi kuin kivettyneenä ruumiin edessä.
Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.
Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.
Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.
— Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta jälkeenelävän mielestä. — Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.
Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella vuodetta riippui seinällä, — uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus — Hän rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän ei uskonut Jumalaan. —
Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. — Yhdellä näistä pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla vuoteella.
Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.
Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.
Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.
Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.
Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. — Viiden minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, mihin minun on laskeutuminen. —
Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä, kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata, että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään. — Ippolita. —
Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta. Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle, joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.