I.
Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea purje, yksi ainoa valkea purje — tuo niin harvinainen näky Adrian merellä — pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka näytti häipyvän etäisyyteen.
Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, puuttui kaikki jalous.
— Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! — ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman elämänsä; — En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. — Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. — Ja hän oli inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? — Ja hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine kuvineen.
— Jumalani, mikä tukahuttava helle! — mutisi Ippolita, kääntäen pois silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana äärettömästä vesiaavikosta. — Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan masentuneeksi?
Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.
— Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. Minusta se tuntuu unelmalta.
Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:
— Oletko sinä nähnyt toisia?
— En, minullekin se on ensimäinen.
— Miltä seuduinhan se tulee?
— Ehkä Garganosta.
— Minnehän se on matkalla?
— Ehkä Ortonaan.
— Mitähän lastia sillä lienee?
— Kenties hedelmiä.
Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.
— Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.
— Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana… Näetkö ne?
— Näen, näen.
— Onko niitä viisi?
— On viisi.
— Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono… Kuinka monta niitä onkaan!
Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet liekit, liikkumattomina.
— Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta karehtii.
Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.
— Kuulitko?
Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin joku, joka virittää soitinta.
— Tuossa se tulee! — hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.
Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.
— Kuuletko? — sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.
Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä oli huomannut sisällään?
Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on vallalla.
Mitä se liekkään? — sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. Etkö kuule?
Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.
— Kuuletko?
— Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.
— Ei, ei.
— Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.
— Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla — huudahti Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja — se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.