II.
Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.
He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli nestettään kuohuttavaa maljaa.
Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta kukalta korkealle oksalle.
Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.
— Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.
Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja piti sitä levollisena kämmenellään.
— Se on kauniimpi kuin kukka, — hän sanoi.
Giorgio huomasi, — eikä se ollut ensi kerta — ettei Ippolita ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli inhoittava.
— Viskaa se pois, minä pyydän!
Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä kovemmin.
— Kas kuinka rohkea mies!
Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.
— Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita…
Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain sinerviin ryysyihin käärittyä.
— Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.
Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.
— Auttakaamme paimenta!
Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.
— Tule, tule sinäkin tänne! — hän huusi Giorgiolle, tartuttaen häneenkin lapsellista iloansa.
Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.
Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin huivin solmuihin.
— Olen väsynyt, sanoi Ippolita. — Levätkäämme täällä hiukkasen.
He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä unelmanomaisia usvia.
Giorgio virkkoi:
— Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi… Oi, mikä päivä! Vieläkö muistat?
Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, rauhan ja runouden tenhoon.
Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat rupikonniksi.
— Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.
Ja Giorgio ajatteli: — Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen… Kaikki ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin… Tahdon tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa… Tulemme viettämään rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…" —
Ja Giorgio ajatteli: — Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle toisena. Hänen ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.
— En mitään. Olen onnellinen.
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Emmekö lähde?
He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.
— Se on hunajaa, hän sanoi.
Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.
— Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin tahtonut sitä imeä.
— Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin mehiläispesä, hän jatkoi. — Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.
Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan kirkkaus ja metsätuoksu.
He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.
Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen maisemakuva on piirretty.
Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli hiljaista, itku vaan yhä kuului.
Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan aiheuttamalla säälillä.
— Kuuletko? — Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä värähtelevänä. — Minä tiedän, kuka siellä itkee.
— Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme herätti omituista kammoa.
— Tiedän.
Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui täyttävän koko seudun ja lisäsi:
— Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.
Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi ollut tuon taikauskon pauloissa.
— Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.
Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen näyn, Ippolita ehdotti:
— Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.
Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.
— Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt voittamattomaksi. — Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa mökissä. Minä tunnen tien.
— Menkäämme.
Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen olentoparan kipuja.
He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.
— Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.
— Tahdomme nähdä noiduttua lasta.
— Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.
Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.
Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.
— Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä on? Jää hetkeksi luokseni!
Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.
— Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa vaaraa.
— Katsohan toki tätä!
Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: — Jos tahdot olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.
— Miksi se on tuollainen? — kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.
— Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. —
Hyvä Jumala niin tahtoo.
Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.
He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä varpusia.
Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli kokoontunut uhrin ympärille.
— Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.
— Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.
Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:
— Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!
Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!
Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin ontto kone.
— Rouva, tee ristinmerkki, — hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.
Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.
Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.
Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin, muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen kohisevan äänen.
— Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. — Katso, Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso toki häntä!
Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita; sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen, ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen ruumiin mukana tulivat sen jättämään.
— Puhu toki, puhu toki — rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen häntä käsivarresta. — Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.
— Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, — pyysivät toiset järjestänsä.
Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!
Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.
— Niin — soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, — lähetämme hänet sinne… huomenna.
— Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.
— Lauantai on juhla-aatto.
— Anna hänen ostaa vahakynttilä.
— Kaunis vahakynttilä.
— Kymmenen naulaa painava.
— Kuulitko, Liberata, kuulitko?
— Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.
— Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.
— Puhu toki! Puhu!
— Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.
— Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.
Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.
— Kuule, kuinka se itkee!
— Aina illan tullen se poraa kovemmin.
— Ehkä jo joku niistä tulee.
— Ehkä se jo näkee…
— Risti silmäsi, rouva.
— Tuossa tuokiossa on yö.
— Kuule vaan, kuinka se itkee.
— Luulen, että kirkonkello soi.
— Ei, täältä sitä ei voi kuulla.
— Vaiti!
— Täältä sitä ei kuule.
— Minä sen kuulen.
— Minäkin sen kuulen.
— Ave Maria!
Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.
— Katso tuonne ovelle — kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.
Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon peitossa.
— Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?
— Näen, näen… — vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.
— Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? — kysyi kolmas.
— Mitä pitää nähdä? — kysyi neljäs.
— Mitä siellä sitten näkee?
Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu, ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui oliivilehdossa.
— Mikä on hätänä? — sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. — Mitä te näette?
Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen hahmon pimeässä hohtavan.
Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja astui jälleen ulos mökistä.
— Se on viikate, — hän virkkoi.
Se oli todella seinällä riippuva viikate.
— Vai viikate!
Ja äänet surisivat jälleen sekaisin.
— Liberata! Liberata!
— Mutta oletko mieletön?
— Hän on mieletön.
— Tulee pimeä, mennään nyt.
— Se ei enää itke.
— Olentoparka. Onko se nukkunut?
— Se ei enää itke.
— Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.
— Lapsiparka! Joko se nukkuu?
— Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.
— Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?
— Hän on menettänyt järkensä.
— Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.
— Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.
— Lähdetään pois. Hyvää yötä!
— Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?
— Se nukkuu, se nukkuu… Nyt se ei enää kärsi.
— Herra Jeesus, pelasta se!
— Päästä meidät pahasta, Herra!
— Mennään, mennään. Hyvää yötä!
— Yön rauhaa!
— Yön rauhaa!