III.
Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se vaikeni ja juoksi heitä vastaan.
— Kas, sehän on Giardino! — huudahti Ippolita, ja hän kumartui hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut ystävyyttä. — Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.
Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.
— Pysähdy hetkeksi, — hän sanoi pidättäen Ippolitaa.
Ja hän kuunteli.
— Mitä sinä kuuntelet?
— Minusta tuntuu…
Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut peittivät heidän katseiltaan.
Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti lasilevyä viiltävää timanttia.
— Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? — kysyi Giorgio peittämättä mielenliikutustaan. — Se ei enää itkenyt.
— Se on totta, — sanoi Ippolita. — Luuletko, että se on kuollut?
Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat matkaansa.
— Katselitko äitiä? — hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo lohduton kuva yhä oli hänen edessään.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
— Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi… Tuo ääni! Nuo silmät!
Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän ainaiseksi järkytetty ja merkitty.
— Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa kuollut eläin… se oli varmaankin puoleksi mädännyt… Sen haju salpasi hengen.
— Kuinka se on mahdollista?
— Se oli koira tai kissa; en tiedä… Sisällä ei voinut nähdä mitään.
— Mutta oletko siitä vallan varma?
— Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato… Tuo löyhkä…
Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.
— Mutta minkätähden? — kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja kauhunsa tarttui.
— Kuka sen tietää!
Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä, ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.
— Oi, rouva, kuinka myöhään! — vaimo huudahti rakastettavasta hymyillen. — Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta… Tulkoon Jeesus sabbattina!
Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.
— Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.
Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!
Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset, kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään stolansa liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi. Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään, ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat…
— Kuuletko? — sanoi Giorgio Ippolitalle.
Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa, tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.
— Sabbattina tulkoon Jeesus!… toisti Candia ja kosketteli hurskaan tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää hedelmää.
— Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:
— Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.
Ippolita kysyi häneltä
— Kuinka moni kuolee… tuolla tavoin?
— Voi, — vastasi Candia — tämä on surullista seutua. Täällä viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina tulkoon Jeesus!
Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja sanoi:
— Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne…
Ja hän hiljensi äänensä.
— Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut vapautua noituudesta.
— Kuka on Turchino? — kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. — Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?
Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.
— On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.
Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.
Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät tuoksut.
— Oi, kuinka suloista! — kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. — Etkö sinäkin sitä tunne, Giorgio?
Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla. Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi, ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen, tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä, voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.
— Niin, tämä on surullista seutua — toisti Candia päätään pudistaen.
— Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.
— Messias?
— Isä! — huusi Candia kääntyen talon ovea kohti — Milloinka tulee
Messias?
Vanhus astui kynnykselle.
— Näinä päivinä — hän vastasi.
Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa, johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet — Nämä päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:
— Etkö sinä sitä tiedä?
— Onko se ehkä Simplicio? — kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.
— Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin
Cappellesta; uusi Messias. —
Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan mielikuvituksessa muodostunut.
Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta. Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille huipuille.
Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti, jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias".
Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit: Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki; Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki; ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan sanansaattaja.
Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet, leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan, varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.
He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.
Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.
Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta, tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt, hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan, kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.
Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden sydämistä.
— Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, — näin lopetti Cola Sampanja ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. — Tästäkin hän tulee kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?
Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi vakavana:
— Ja missä hän nyt on?
— Piombassa — vastasi vanhus.
Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli, se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen, kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa pitkin.
Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi:
— Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan!
Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?
Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat. Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen välillä junaa vastaan.
Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut näkyvissä.
— Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen, yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. — Etkö kuule?
Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.
— Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo — selitti
Candia.
Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää aaltoa, joka alati nousi ja laski.
Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa paalurakennuksen sillan kohdalle.
— Tuossa he ovat! — huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. — Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä on monta!
He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät ne kauan jälestäpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina, että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.
Eläköön Maria!
Ja joka hänet loi!
Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua joukossa.
Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.
Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.
Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan, ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.
Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen vakoihin — ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi, muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko, pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä, johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen; upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset, seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden. Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa, kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana, onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan, ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia, jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä. Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa, työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.
Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen? Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio, joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?
Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?
Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa pitkin.
— Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken, mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet, vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja tunteet.
Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran — kenties kaiku kimmosi jostain kallio-onkalosta esiin — kuului toivioretkeläisten laulu, sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.
Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää — otsa, silmät, suu — eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän äärettömän taustan pohjalla.
Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen seurauksiin — ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.
— Hän on siis vihollinen — ajatteli Giorgio. — Niin kauan kuin hän elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää, maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta…
Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. — Kuolleena hän muuttuisi ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja hekkumallisesta lihastaan. — Hävittää, jos mieli omistaa — toista keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.
Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:
— Kuolema on kulkenut ohi. —
Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä, ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. — Onko hän aavistanut minun ajatukseni? —
Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.
— Kuka se lienee? — Kysyi Ippolita levottomana.
Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia ja vanhus tulivat ulos talosta.
— Kuka se saattaa olla? — kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön
Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.
— Liberata!
Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies, hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä, kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen tukkaansa.
— Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia! Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. — Minne aijotkaan mennä? Mikä sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!
Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut. Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt koskemattomaksi.
Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.
— Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? — hän kysyi.
Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:
— Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.
— Onko lapsi kuollut? — kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen peitettyä kehtoa.
Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:
— Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu… nukkuu… Se ei enää kärsi.
— Liberata! — huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. — Liberata! Minne sinä menet?
Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.
Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.
Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana, kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen. Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi; ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin valituslaulu.
Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.
Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat taivaalla vavahtelivat!