IV.
Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä, tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä, hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti sille uskollisena pysyäkseen.
Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta, kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli. Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät hänen punaisen pukunsa mielikuvan.
Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. — Pakenevan, farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja; mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli pesty.
Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?
Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: — Jospa minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.
Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa tukkaa loi omituisen ilmeen.
Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.
Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus
Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per
Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum
Euchanstiae.
Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.
Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.
Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan, jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan, siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se voi muodostaa eri maailman tuen.
Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen väsymättömät katseet häntä seurasivat.
— Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus…
Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota "dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa, itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata, voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: — joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.
Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi, hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. — Eikö hän tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet: — mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.
Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta vavahdusta. — Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten, keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.
Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä, astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa. Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini. Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat unikot kuin himon hehkuva vertauskuva…
— Himo! — ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat naiseensa, lempensä koko surkeuteen. — Kuka tappaa himon? —
Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:
— Non des mulieri potestatem animae tuae… A muliere initium factum est peccati, et per illam omnes morimur… A carnibus tuis abscinde illam… Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.
Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.
Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.
Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? — Rikkoa käsky ja saada anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se; paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin — olihan kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.
Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin…
Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen guelfi-kaupungin: — suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava torni; hitaasti lyövä kello; — äkkiä, kadun pohjukassa ihme; Tuomiokirkko. — Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit? Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma, jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä oli herättänyt: — Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä, hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne… Pitkät hetket viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä… Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.
Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat, mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.
Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.
Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas, kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä, taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo tunteet uuteen eloon. — He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua, joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki merenseutuista taivaan rantaa.
Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä, että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä. Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä, sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta, jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret, hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet, ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän rakennuksen yksityiskohdat; — kaikki tämä paljasti vähitellen silmän kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti. Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui nyt etäiseltä viinimäeltä laulu — aikaisen viinikorjuun johdanto — ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja maallinen, sekaantuivat toisiinsa… —
Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista kaihoa: — palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen jälkeen uudistaa Chronicon casauriense. Olihan se todella kunniakkain temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena. Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja Demetriolle.
Hän sanoi Ippolitalle:
— Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?
— Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti — minne tahdotkaan viedä minut!
— Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka — ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon… Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä.
Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta. Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.
Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:
— Milloin?
— Ehkäpä huomenna.
— Niin, huomenna.
— Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.
— Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.
— Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.
— Tulen sinua valaisemaan.
— Tulet valaisemaan hautajaisianikin.
Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi elämäntarinansa. — Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut. Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä kurjuudesta. — Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin! Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! — Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä. Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas, turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa liekissä. — Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! — Tuo liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta mitään vastalahjaa onnestaan. Amabat amare. Se luopui ainaiseksi kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön — ylevä ja yksinäinen — se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään… —
Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:
— Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.
Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut. Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen. Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he vaan kulkivat, kulkivat.
Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta, jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.
Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin, jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon valtoihin.
— Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? — hän kysyi. — Huomenna on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.
Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan. Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa, ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt alkuperäisen leimansa.
— Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan — Giorgio lisäsi, tuntien levottomuutta laulun lähestyessä.
Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi sielujensa.
Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa, lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.
— Sinä häijy! — hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.
Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä. Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.
Sinä velhotar — huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden salaisessa välkähdyksessä.
Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken puusta poimitusta hedelmästä.
— Tuossa! Tuossa! Tuossa!
Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille, ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan, kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota juopumusta tuskantuntemukseen asti.
— Tuossa!
Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.
He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta. Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. — Näin oli elämä, melkein varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien unikuvien luostarissa! — Mutta oliko se todella elämää? Eikö se kenties ollut unelmaa? — Toinen niistä on aina toisen varjo — hän ajatteli. — Missä on elämää, siinä on unelmaa.
— Katso! — sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.
Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.
Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä, ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli häviämäisillään.
Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: — Vinea mea coram me est. —