V.
Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.
Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista. Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.
Giorgio sanoi ystävättärelleen:
— Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian rasittavaksi.
Hän vastasi:
— Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä, ansaitakseen armon.
Ja hymyillen Giorgio virkkoi:
— Aiotko rukoilla jotain armoa?
— Yhtä ainoata.
— Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!
— Se on totta!
— No siis?
— Anonpa sittenkin.
He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla, säestäen pamauksia käheillä huudoilla.
— Pitkältäkö on matkaa perille? — kysyi vanhukselta Ippolita, jota kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä odottanut joku erinomainen tapaus.
— Ei täyttä puoltatuntia — vastasi toissilmäinen.
— Onko se vanha kirkko?
— Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.
Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.
Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen auki ja näytti sen Giorgiolle.
— Lueppa. Tässä on koko tarina.
Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. — Enkeli-kuoron ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: — Herran vuonna 1527, kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina, raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat, viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa, joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi, ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." — Neitsyt katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.
Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven; ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. —
Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta, matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.
— Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä — sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen povelleen. — Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa. Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista…
Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa, viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset, pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille, kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla veteen ehyttä muotoansa.
— Aligi hoi! — huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.
— Hoi!
Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:
— Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!
— Tietysti. Seis! — huusi Ippolita osaaottavana.
Vaunut pysähtyivät.
— Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta rattaille.
Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen, auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat kaatuvantautista.
Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:
— Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.
Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.
— Onko sinulla siinä uhrilahjasi? — kysyi häneltä toissilmäinen. —
Näytäppä.
Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.
— Etkö näe, että se sulaa?
Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.
— Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.
Aligi toisti:
— En voi nousta ajoneuvoihin. — Olen tehnyt lupauksen.
Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen silmiensä tasolle.
Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.
— Eteenpäin!
Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.
Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.
— Tuossa on pyhättö! — huusi Ippolita, osoittaen punaista tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.
Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.