VI.
Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.
Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet, kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet, hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus, petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta. Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden, kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely; tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset, tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan; kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.
Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton, tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat. — Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti soitti kelloa.
Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö, joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan. Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan, laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa, ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.
Eläköön Maria!
Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia ja huusi: — Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia huuliaan.
Maria eläköön!
Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat. Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka näyttivät kilpikonnan iholta.
Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät, hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet, eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa, melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä ja himokkaana kärpäspilvi.
Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin, päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi, levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka, tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä virvoitusjuomia.
Maria eläköön!
Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat, kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan. Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin. Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi — nuo sanomattomat kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen itaruuden likaiseksi ja raaaksi — kaiken tämän paljasti se vapiseva känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.
Maria eläköön!
Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta. Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.
Maria eläköön!
Eläköön Maria!
Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.
— Menkäämme kirkkoon! — sanoi Ippolita, joka näytti olevan suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.
— Vieläkö jaksat? — kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. — Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? —
— En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule, kuinka he huutavat! —
Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat huitoneet käsillään ympärilleen.
Cola sanoi:
— He rukoilevat lunastusta.
Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen heille tilaa.
— Tahdotteko mennä sisälle? — hän kysi.
Ippolita ratkaisi:
— Menkäämme, menkäämme!
Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä. Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili; se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.
Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.
Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.
Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin, rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut; suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla. Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia, kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä. Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla; vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia rauhaisrohkoja. — Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon ohi.
Eläköön Maria!
Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään, laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia, jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen, jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä; povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja, kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille, ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona kolkkona yönä.
Eläköön Maria!
Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin, kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä. Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä; he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan — surkeita olentoja, joiden kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.
Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla: paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet, jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä, joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi — tuo mies, joka kantoi uhrilahjaansa — ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa. Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä, Ludvik II:sen aikoja.
Eläköön Maria!
Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi — kiihtynein askelin ja äänin, mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa, kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta, heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina, joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen, epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä, kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan, luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.
Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.
Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä
katselemaan.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme oudosti muuttuneena.
— Ei mitään, ei mitään — auringonpistos — vastasi Giorgio tarttuen hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.
Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut, kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään. — Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys, ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria, missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.
— Hän potee Pyhän Donaton tautia — sanoi Cola. — Älä pelkää.
— Menkäämme pois täältä — rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.
— Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi hänet keskellä tungosta! — hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet, joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut. Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt…
— Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?
Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet puuduttanut.
— Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? — toisti Giorgio, pudistaen häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: — Mitä sinä ajattelet? — mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta hän mutisi:
— Oletko sairas?
Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.
— En, en — Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut häntä uhkaavalta onnettomuudelta.
Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki, heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden tietoisuuteen.
Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit valoaan loivat pyörteiseen vilinään.
— Menkäämme sisälle — sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä
Giorgion kättä.
Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.
— Tunnen toisen oven — hän lisäsi — seuratkaa minua.
Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen. Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.
— Seuratkaa minua — toisti vanhus, halkoillen väentulvaa käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.
Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat, muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät vahalle kuvatut haavat — kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia, kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä, jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne. Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne; kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla, ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot, jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. — Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa, pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat, kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset, kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan, osoittaen suoraa tietä alttarille.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille, jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille, jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää, joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.
Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset. Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä; ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle, jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen, tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.
— Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!
Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen, mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.
— Armoa! Armoa!
Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.
Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille, papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet. Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään. Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella, seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat, tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan löyhkään.
— Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix.
— Ut digni efficiamur promissionibus Christi.
Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan selvästi nuo latinalaiset sanat:
— Concede nos famulos tuos…
Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu, jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat, mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan, melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.
Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa, miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin muinaisajan tanssissa — he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä taaksepäin. — Mitä lupausta he tulivat täyttämään? — Mitä ihmettä he rukoilivat? — Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon neitseellisyys oli vielä koskematon…
Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät käsiään ja huusivat:
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän laski alttarin juurelle.
— Ota, siunattu Neitsyt!
— Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! — huusivat äidit, ääni jo käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.
— Ota! Ota!
He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa, tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut, jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.
Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä unhoittumattoman vaikutuksen.
Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima, ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua huutaa ja raivota.
Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista, vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen. Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä, suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä; he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi ulvoen kuin synnytystuskissa oleva.
Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat pois pölyn ja veren.
— Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!
Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat, vilkastuivat ja rukoilivat.
— Armoa! Armoa!
Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat kasvaneet esiin maasta.
— Armoa! Armoa!
Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat, veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi, jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen tuli toteuttaa.
Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän intohimon myrskyn pauhatessa.