I.
Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.
— Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen… Sillä on silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?
Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta vasten välkkyen kuin kiiltokivet.
— Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! — Hän nauroi vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen läheisyyteensä.
— Oh, se täytyy minun saada! — Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta löyhyi lampun ympärillä.
Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä särkeä lampunkuvun.
— Mikä into! — ilkkui Giorgio. — Sinä et saa sitä kiinni.
— Saanpa kyllä — vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä silmiin. — Tahdotko lyödä vetoa?
— Mistä?
— Mistä tahansa.
— Hyvä — vapaan valinnan mukaan.
— Niin — vapaan valinnan mukaan.
Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja viehättävimmän värityksen peittämät — tuon värityksen, joka oli kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.
Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.
Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: — Montako eri ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin sairaan unihoureet, Gravis dum suavis! Milloinka? Se aika, jolloin Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan syvää merkitystä. — Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän kauneuden muodossa.
Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.
Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut pyydettävissä.
— Myönnä että olet voitettu — sanoi Giorgio. — Tulen olemaan hienotunteinen.
— En.
— No, mutta myönnähän toki.
— En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.
Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.
— Kas, se lensi pois! — huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään tulenpalvelijan näkyvistään. — Se pakeni.
Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.
— Tuossa se on! — hän huusi riemuiten. — Tuossa seinällä. Näetkö?
Ja jo hän katui huutoaan.
— Älä liikahda — hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.
Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.
— Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.
Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.
— Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin olet minun vallassani.
Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän juostessaan kummun rinteellä.
Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.
— No, — hän pyysi — istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.
— Odota, odota.
— Mitä aiot tehdä?
— Odota.
Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.
— Kuinka julmaa! — huudahti Giorgio. — Kuinka julma sinä olet.
Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä menettäneitä siipiään.
— Kuinka julma sinä olet! — Giorgio toisti hiljemmin, mutta vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää ja inhoa — mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.
Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas kivitykselle jättämiä jälkiä.
— Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. — Hänessä on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. — Ja jälleen hän hengissä näki tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.
— Katso! — sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä perhoa, joka vielä liikutti siipiään. — Katso, kuinka sen silmät loistavat!
Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.
— Se olisi kaunis koriste — hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein tukkaansa.
Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:
— Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja salahankkeita kuvastava ilme… Haudotko mielessäsi jotain minua vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.
Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.
— Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt minun suhteeni?
Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.
— Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? — hän sanoi tyynesti. Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja kaikkea, mikä sinua koskee.
Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.
— Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.
Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään lakkaamatta ja nopeasti. — Anna minun vaieta, äläkä minua epäile — Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. — Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut…
Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan unelmanomaiseen usvaan.