II.
Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä päivänpaisteessa.
Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat Hellesponton kristalli-pintaan.
Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.
Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän ajatteli: — Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset välikappaleet…
Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.
Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta — kuolemaa…
Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: — Ippolita on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä elinvaistoani. — Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä jatkuvasta hirviömäisyydestä.
— Miksi et tule päivänpaisteeseen? — kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen hänen puoleensa. — Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua silloin?
Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä olisi hänet vallannut.
— Miellytänkö sinua silloin?
Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. — Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?
Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä voitokkaana ilkkua.
— Mitä sinä katselet? — hän kysyi äkkiä säpsähtäen. — Ei, ei, älä katso niitä! Ne ovat rumat.
Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.
— Ei, ei, en tahdo.
Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta, kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.
— Sinä häijy mies! — hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen leikkisyydestä ja harmista.
Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:
— Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.
Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja suudella häntä.
— Ei, odota. Et saa katsoa!
Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa. Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: — Minä olen tuo ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt; silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi. Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.
Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.
Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen sanovan:
— Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?
Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:
— En, en nuku.
— Mikä sinun on?
— Minä kuolen.
Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun hän hymyili.
— Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?
— En, pukeudun itse. Mene, mene… minä tulen kohta jälestä — hän mutisi kuin unen pöpperössä.
— No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja tule.
— Tulen, tulen.
Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi uudelleen silmät ja koetti hymyillä.
— Armoa!
Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.
Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet valtasi valon kauhu — Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.
Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.
Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.
Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman lumous.
Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.
Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut vahvistaa valtaansa.
— Tule!
Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: — Heittäytyä nyt kiskoille… Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! —
Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.