I.
Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit, ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua. Roomasta saapui nuotti-arkku.
Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi, johon täydesti antautuivat.
He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat, siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa, miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet ilmaan.
Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin, luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.
Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen, antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi, ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.
Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä. He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen, voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin, joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.
Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin "Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin unissa: — Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun sinä nukut, minä sen yksin kuulen. — Karkeita, purppuranpunaisia uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu muuttui hävityksen huumaukseksi! — Juoda siellä sinun kunniaksesi ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. —
Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi heidät "ihmevaltakuntaan".
Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.
Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin; kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja salaperäisesti katettu orkesteri.
Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä, hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.
Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä, ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta, ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.
Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta, nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: — Länteenpäin harhailee katse, itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti: irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni! Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! —
Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään kohtalounelmaansa.
Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille, te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää. Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. — Oi, Isolde, mitä onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! — Ja tuo lempeä ja hurskas nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. — Oi, Isolde, kerro minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: — Sydämeni pakahtuu — en voi hengittää, — aukaise uutimet täydelleen."
Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua, voi! — Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään, sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: — Minun valitsemani, minun tuhoamani. —
Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu täyttyi katkeran ivan sanoilla. — Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta? — hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. — Sano hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan, Isoldea. — Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle: molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän sydäntensä sanomattoman tuskan.
Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle kaikuvia liekkejään. — Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. — Ja Tristan nosti pikarin huulilleen. — Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi juon sen! — huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään. Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? — Se oli äärimäisen ahdistuksen hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. — Tristan! — Isolde! — He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä, johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät; he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. — Tristan!— Isolde!
Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin. — Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät sieluni, rakkauden ylin hekkuma! —
— Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! — huusi kansa, keskellä torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. — Eläköön Cornwall! —
Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota unelman himmeä pilvi verhosi: — Kuka lähestyy? — Kuningas. — Mikä kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde: — Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? — Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: — Terve Marke! — Terve Cornwall! Kauan eläköön kuningas! —
Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset, hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa. Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.
— Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä. — Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. — Se on vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa… tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka pulppuilee hiljaisessa yössä… Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa, muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen. Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa pelossa: — Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon osoittaa sinulle uhkaava vaara! — Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan himon sokeutta. — Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä sen sammuttaisin. — Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan ainaiseksi pimeyteen.
Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. — Kun aurinko on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä säteitään. —
Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot, itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät, sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen. Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa, kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta. Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua, aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien, rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä, ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä, epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti; se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat, milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.
Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn, omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin. Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan, heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat huulia ja pysähtyivät. — Mikä muu — sanoi Tristan — häviääkään kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten? — Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. — Näin — sanoi Tristan — me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden helmassa. — Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta, he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta, tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon ilmapiiriin. — Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä…
— Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä — muistutti Brangäne, näkymättömänä ylhäältä. — Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti himmentäen tuikkivat tähdet. — Varokaa!
Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. — Verhotkoon meidät ijäinen yö! — Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne, missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.
— Pakene, Tristan! — Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn. Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. — Viimeisen kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa, ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin: — Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. — Tahdotko seurata Tristania, Isolde? — hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti, kaikkien läsnäollessa. — Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin näin valon… — Ja Isolde: — Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa, tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa…
Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin haavoittamana.
Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta, karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan yöhön häipyneet muistot.
— Mitä sanoo vanha valitus? — huokaili Tristan. — Missä olen?
Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.
Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet: — En jäänyt sinne, missä heräsin. — Mutta missä se olikaan? En voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia: mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen unhoitus! — Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti sisälmyksiä. — Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka minua hivuttaa… oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä voisit minua ymmärtää! —
Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.
— Vanha ja vakava sävelmä — sanoi Tristan — valittavine sävelinesi sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: — Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! — Ei, ei! Se ei ole merkityksesi… Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta kuolla! — Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat. — Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. — — —
— Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle! — näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden ja Kuoleman lähestyessä hän luulee kuulevansa valoa. — Kuulenhan valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo oli musiikkia; musiikki oli valoa. — — —
Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan. Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi, vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.
— — — Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi. Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät. Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"