II.
Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa, hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa, saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman huimaavassa korkeudessa.
Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja kuoleman huminaa!
Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää, löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen, jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.
Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon, tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.
— Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? — Kysyi Giorgio hymyillen.
— Tahtoisin — hän vastasi. — Mutta maan päällä ei kuolla siten.
— Entä jos minä kuolen? — Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.
— Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.
— Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla tavoin, samaan aikaan?
Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:
— Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?
— Sinua elämä miellyttää! — hän mutisi salatun katkerasti.
— Niin, elämä minua miellyttää — hän vakuutti melkein intohimoisesti sentähden, että sinä minua miellytät.
— Entä jos minä kuolisin? — hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.
— Sinä et tule kuolemaan — Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. —
Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?
Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa aukaisee terälehtensä.
Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:
— Uskotko sinä kohtaloon?
— Uskon siihen.
Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:
— Tiedätkö, mikä päivä tänään on?
Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:
— Mikä päivä?
Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.
Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:
— Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! — ja hän osoitti vihreässä etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.
— Kuinka omituinen sinä olet tänään! — sanoi Ippolita.
Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:
— Tule tänne, istu tähän viereeni…
Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen eläimelliseen aistillisuuteen.
— Kuten aina — ajatteli Giorgio — kuten aina hän on vaan oppivaisena vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?
Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.
— Täytyykö minun yksin kuolla? — hän toisti itsekseen, sekavien, rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: — Täytyykö minun yksin kuolla?
Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Säikytinkö sinua? — hän kysyi.
Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.
— Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin omituinen?
Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. — Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?
Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.
Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.
— Oletko sairas?
— Olen — hän sopersi — en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.
— Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.
— Mikä sinun on?
— En voi sitä sinulle sanoa.
— Oh, minä tunnen tautisi syyn… Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.
Viikoksi herkeämme soittamasta.
— Emme todellakaan soita.
— Emme tästälähin ollenkaan.
Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti pienen avaimen.
— Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.
Ja lempeästi hän veti hänet sinne.
— Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!
Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista tuoksua.
— Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä… Kuinka tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.
— Joko sinä ajattelet jättää minut? — kysyi Giorgio levottomana, epäluuloisena.
— En, en, en tällä hetkellä — hän vastasi rauhoittaen. — Mutta tämä pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.
— Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?
— Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas… Muistatko? Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.
— Ja nyt?
— Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun ensi viikoksikin…
— Ja sitten?
— Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla on jo jotain mielessä…
— Mitä sitten?
— Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole ruokahalua?
Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.
— Näetkö? — huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä höyryävää keittoa pöytään — tämä on Candian tekoa.
Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä mielensä.
— Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.
Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.
— En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.
Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.
— Candia! Candia!
— Maistuuko se sinulle, rouva?
— Kuinka se maistuu!
— Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.
Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.
Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi sietämättömäksi.
— Voithan paremmin, eikö totta? — kysyi Ippolita kallistuen hänen puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä häntä.
— Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.
— Katso! huudahti Ippolita — katso — Ortonaa, kuinka se on juhla-asussa!
Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.
— Sisareni Cristina — sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.
— Onko hän kirjoittanut sinulle?
— On.
— Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?
Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.
— Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! — hän jatkoi. —
Kuinka usein olen häntä ajatellut!
Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:
— Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.
Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: — äidin nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten jäähyväishetkellä: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? —
Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.
Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan vailla kaikkea suloa.
— Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? — hän kysyi. — Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut intohimoisesti… Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.
Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta ahneutta.
— Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? — jatkoi Ippolita. — Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini sanoi minulle: — Mene muuttamaan pukua! — Ja minä: — Menen kyllä — mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: — Mene muuttamaan pukua! Ja minä: Nyt menen… Hänellä oli iso harja kädessä ja hän harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: — No nyt menen. Raivokkaana hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. Minä vastasin: — Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä… Mutta Adriana parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta…
Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla huomasi epäilyttävän ilmeen.
— Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? —
— Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!
— Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen tuhlaili kaikki nuo rahat… Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän noilla rahoilla maksoi rakastajansa… Tämä vaimo oli hirvittävän ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. — Antaa Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! — Häntä ruvettiin yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen… Muutama päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut täydelleen parantunut… Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.
Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen päivällisateriaansa.
Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:
— Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu… hänen kanssaan alkoi. Jumalani, millaisia aikoja!
Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.
Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä alentavimmista kosketuksista. — Kun jo sisaren avio oli solmittu äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?
Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas Alfonso Exilin ennustusta: — Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? Tuo Monti, maatilanomistaja… Hänellä on rahaa. — Hänestä näytti mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen avioliiton aikana. — Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen aseman? Hän sanoi äsken, että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella saman kotilieden ympärillä asumaan. — Tämä ivallinen ajatus raateli armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen uutta viiniä ja joi.
— Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? — kysyi Ippolita katsoen häntä silmiin.
— Minun on jano. Miksi sinä et juo?
Ippolitan lasi oli tyhjä.
— Juo toki! — kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.
— Ei, kiitos — hän sanoi. — Juon kernaammin vettä, kuten aina. En huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta… Muistatko Albanossa? Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?
— Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen tänne…
Ja Giorgio nousi äkkiä.
— Ei, ei; ei tänä iltana.
Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:
— Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.
Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.
Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.
— Tuossa ne ovat! — huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen alaisena. — Tuossa ne ovat, vielä kaksi!
Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.
— Mennään nyt!
Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja katseli tuota kookasta estettä.
— Ole siunattu! — hän sanoi. — Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.
Milloin?
— Oh, rouva, minä hetkenä tahansa — vastasi Candia — kenties jo tänä yönä…
— Tänä yönä?
— Tunnen jo hiljaista tuskaa.
— Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.
— Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut kaksikymmentä kaksi… — — Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen terveet hampaansa irvistelivät esiin.
Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:
— Entä sinä? — mitä sinä odotat?
Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. Sitten hän pudisti päätään.
— Katso Ortonaa!
Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa valaistua jättiläiskirkkoa.
— Avaamme myös makeislaatikon, — hän sanoi, Giorgion hääriessä samppanjapullon avaamisessa.
Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.
— Onneksemme! — hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.
— Rauhaksemme! — hän vastasi, ojentaen lasiaan.
Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.
— Hyvä enne! Hyvä enne! — huudahti Ippolita, ilostuen tästä viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.
Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen kultaavan.
— Mikä ihme! — hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.
Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja hänen suupielistään.
— Pure nyt sinä vuorostasi.
Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella, ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.
Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä tunsi.
— Muistatko — hän sanoi — muistatko tuon ensimäisen päivän, kun purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?
— Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään yksityisseikkaa!
Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.
— Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.
Sitten hän jatkoi.
— Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!
Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui vihervä mato.
— Juo! — kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.
— Tulevan lemmenkevään onneksi! — kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin viime pisaraan.
Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.
Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:
— Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?
Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.
— Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! — sanoi Giorgio, ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista valkoiset.
Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin, jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.
Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.
— Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa, kuin täällä yksin minun kanssani? — hän kysyi.
— En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! — hän vastasi hymyillen, leikillisen näköisenä.
Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.
Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen ympärillään.
— Etkö juo? — hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.
Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.
— Se on melkein haaleata — hän sanoi juotuaan.
— Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän, kun sitä juo hitain siemauksin.
Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä, vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus. Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen, tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti, manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.
Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi kernaammin kuin kaikkia muita viinejä — tuota viiniä, jonka on määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana — mielikuvituksessaan hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille — tuon kalpean ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä vanhenemaan.
— Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.
— Se on totta — hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.
— Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!
Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.
— Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet — hän huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. — Katsohan ranteita!
Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen, oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi, omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset, hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: —: Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!
— Suutele! — sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten toista kättään.
Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.
— Leikkaa vaan! — uhmaili Ippolita. — Minä en liikahda.
Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden mielikuvan.
— Tämä on sinun heikko kohtasi — hän sanoi hymyillen. — Merkki on aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne toinen käsi!
Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli. Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis pimeään.
— Sano minulle, mitä ajattelet! — pyysi Ippolita, nähdessään hänen vaipuneen ajatuksiin.
Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.
— Erinomaista! — sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.
Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti, jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja kohotti silmät tähtiin.
— Kuinka kaunis yö! — hän sanoi syvään hengittäen. — Eikö sinun ole kuuma?
Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään, hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein käsittämättömällä liikkeellä — niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.
— Ei, ei; päästä minut! — hän sopersi, työntäen häntä luotaan. —
Täällä meidät nähdään.
Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja ajatusvoimansa.
— Kuinka kuuma! — hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan kämmenellään.
Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:
— Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja saattoivat hänet aran pelon valtoihin.
— Katso Ortonan ilotulitusta! — huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. — Katso mikä valojen komeus!
Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen, jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa, haaveellisesti muuttuneena.
Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.
— Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka mielettömyyteen — ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. — Voisin ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä. Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät yllättäisi… Varomattomuus, tapaturma.
Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. — Hänenkin täytyy kuolla. Tuo päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas. Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä, kuinka myöhäinen hetki oli.
Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi tuon pahaa aavistamattoman puoleen.
Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. — Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.
— Juna! — sanoi Ippolita, kääntyen. — Tule tänne katsomaan.
Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.
— Nyt se kiitää sisälle tunneliin — Ippolita jatkoi, tehden johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.
Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi päästä häneltä pakoon.
Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja siirtäen heihinkin vavistustaan.
— Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy — sanoi Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. — Etkö sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan…
Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista. Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. — Mitä hän, Giorgio, teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista kättä.
Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan, korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään, hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä, ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: — Minun suudelmiani peläten —
Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita kääntyi tuota näkyä katselemaan.
— Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?
Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.
— Onko tämäkin yö vielä kuluva? — kysyi Giorgio itseltään. — Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.— Raju vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa, unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen lankeaisi himon pauloihin.
Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet. Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot, jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.
— Tuo kallio! — kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.
Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja selvemmäksi.
— Miksi emme lähde pienelle kävelylle? — hän sanoi Ippolitalle lievästi liikutetuin äänin. — Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso, on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.
— Ei, ei — vastasi närkästyneenä Ippolita. — Jääkäämme tänne.
— Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin… Menisin kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla tuollaisena, vaivautumatta.
— Ei, ei… Me jäämme tänne.
Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana, kaihoovana, himokkaana.
— Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni — hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana, joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. — Tule kanssani!
Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus, joka toisti: — Minä olen voittamaton… Minä olen vahvempi sinun ajatustasi… Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.
— Ei, ei, en tahdo! — vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa, osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.
— Vai sinä et tahdo — hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.
Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan, täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä hehkua ja intohimoa. — Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. — Mutta hän tunsi ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä tekoa varten.
— Vai, sinä et tahdo? — sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen, luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.
Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi — — —
Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. — — — Koko sukupuolen inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. —
Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään nauruun — joka oli kamala kuin mielettömän nauru.
Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: — Onko tämä hulluutta? —
Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään, puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti, kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.
Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.
— Älä pelkää! Älä pelkää! — hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä neuvottoman tyrmistyneenä. — Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde ulos. Minä pyydän!
Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki, mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista, mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi kesäyön ihanuuden.
Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti, kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.
— Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.
— Kaiken täytyy täyttyä — ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän kääntyi ja astui kynnykselle.
Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.
— Tule tänne, istu — hän mutisi tehden epävarman liikkeen.
Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat kyyneleistä kosteat.
Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:
— Kärsitkö?
— Minulla on hieman tukehuttava tunne — hän vastasi. Tunnen tässä painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.
Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa.
— Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio — Miksi et voi nousta ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!
Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle etsimään hävinneitä hiusneulojaan.
— Missähän ne ovat?
— Mitä haet?
— Hiusneulojani.
— Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.
— Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.
— Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.
Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.
— Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.
— He puivat liinaa — sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia tahdikkaita lyöntejä.
— Mennään alas — sanoi Giorgio. — Jaloitelkaamme hiukan. Menemme sinne, oliivilehtoon asti.
Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.
— Ei, ei… Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?
— Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.
Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala naurunsa vielä tuntui kaikuvan.
— No, menkäämme sitten alas — hän vihdoin myöntyi.
Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.
Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.
— Jätämmekö lampun palamaan? — kysyi Giorgio, ajattelematta, mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.
— Jätämme — vastasi Ippolita.
He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään, jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.
Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän varjon. He tunsivat vanhuksen.
— Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? — virkkoi Ippolita hänelle. —
Ettekö ole väsynyt?
— Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet — hän vastasi.
— Ovatko enteet hyvät?
— Hyvät ovat.
Mökin ovi oli valaistu.
— Odota hetkinen — sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian luo.
— Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle — pyysi Giorgio. — Näethän palatessasi.
— Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.
Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.
— Ole varuillasi — varoitti vanhuksen varjo.
— Etkö tahdo nojata minuun — tarjosi Giorgio.
Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he sanatonna astuivat edelleen.
Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan hengityksellään ja tuoksullaan.
— Miksi sinun on niin kiire? — kysyi Ippolita.
Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana, toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita. Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä loppusuoritukseen.
— Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! — sanoi Ippolita pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?
Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa hivelivät hänen poskiaan.
— Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat kiviä ikkunoidemme alla?
Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.
— Joskus nukahdimme siihen meluun…
Levottomana hän keskeytti puheensa.
— Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?
— Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa — vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat hellät. — Odottakaamme.
He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.
— Se on Giardino — sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli lähemmäksi.
— Se on seurannut meitä.
Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.
— Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? — hän sanoi sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili eläimiä. — Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?
Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.
Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.
— Jouduhan hiukan! Olemme perillä, — hän sanoi, rientäen edeltä oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.
Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.
— Tule — hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden terästämänä.
Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.
Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä ohitse.
— Pidä varasi — huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. — Pidä varasi!
Koira haukkui oliivilehdossa.
— Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!
Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti loiskien huuhteli.
— Giorgio! Giorgio!
— Älä pelkää! — hän sanoi käheästi. — Tule lähemmäksi! Tule! Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa pyydystävät…
— Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.
— Tule! Minä tuen sinua lujasti.
— Ei. Ei.
Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja epämääräinen kammo valtasi hänet.
— Tulehan!
Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet kuilun partaalle.
— Ei, ei, ei…
Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.
— Oletko hullu? — hän huusi vihasta vavisten — oletko hullu?
Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan sieluun ja täytti sen kauhistuksella.
— Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle…
Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.
— Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi.
Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään kuoleman.
— Murhaaja! — hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja hampain villieläimen tavoin.
— Murhaaja! — hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken tulleen.
Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.
Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet salaista vihan kaunaa toisiinsa.
Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.
Loppu.