II.
Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.
Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille. Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan. Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.
— Jospa hän minut parantaisi! Terve ja voimakas rakkaus voisi minut parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. — Maan päällä on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän itkisi yksinomaan minun rakkauttani. — Hän himoitsi itsepintaisesti lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti taaskin ihmisyyttään.
Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.
Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.
Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, meri taustanaan.
Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita — tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.
Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, odottamattomana onnena.
Perheen päämies, vanhus, sanoi:
— Talo on kokonaan sinun.
Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:
— Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.
Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja kärsivällisistä vaivoista.
— Voit antaa meille mitä tahdot.
Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään vaatimukselta.
Giorgio kysyi:
— Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?
Vanhus osoitti hymyillen merta:
— Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.
Sitten hän lisäsi:
— Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.
Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.
Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi sydäntä keskellä.
Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, kymmenvuotias, lempeänilmeinen — ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.
Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:
— Albado —! Albadora!
Ja lapsenlapselleen:
— Huuda sinä, pikku Elena!
Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:
— Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata poikaa ei elätä yhtä isää.
Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli hänen kädenselkänsä.
Ukko ilmoitti hänelle:
— Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.
Eukko huudahti:
— Olkoon hän siunattu!
Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään, joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:
— Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!
Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.
Ukko sanoi Giorgiolle:
— Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi "Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt katsomaan puutarhaa.
Giorgio seurasi maanviljelijää.
— Tänä vuonna tulee hyvä kesä.
Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä tarkastaessaan.
Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.
Ja Giorgio ajatteli: — Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä kenties olisi korkeampaa elämää? — Hän antautui eräänlaisen äkillisen huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi unelmalle. — Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.
Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta luonnonihmeestä:
— Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.
Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:
— Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.
Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, kuvaamattoman vaikutuksen.
Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, varjon tai valoheijastuksen.
Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle joka hetki uutta mielihyvää. — Hänen silmänsä tulevat alati olemaan täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. — Yhtäkkiä hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä värähteli huimaavan nopeasti.
Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella Aurinko oli sisällä hänen sydämessään.
Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.