III.
Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.
— Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa — sanoi Ippolita. — Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken, missä tahansa, mutta poissa täältä.
Giorgio virkkoi:
— Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?
— Muistan.
— Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä…
— Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen…
— Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.
— Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!…
— Sinulla oli kuitenkin niin kiire…
— Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!…
— Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen vuosipäivä.
— Niin oli.
— Ja kuinka päivä paahtoi.
— Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa…
— Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin" kukat.
— Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle niitä niin paljon kaulaan, hihoihin… muistatko?
— Muistan.
— Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.
Ippolita hymyili.
— Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin poimussa.
— Niin, sinä sen kerroit.
— Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen ajattelin… Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.
Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:
— Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista vuosipäivää?
— Minäkö? En?
— Enkä minäkään.
Giorgio ajatteli: — Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. — Nyt Ippolita on vapaa. Mutta miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.
Tämä virkkoi:
— Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.
Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun vaan järjestää asia.
Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. — Minkätähden minä niin suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen tekoon!
— Emme kuitenkaan voi — näin Ippolita huomautti, — lähteä liian kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.
— Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.
— Hakekaamme yhdessä.
Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen katkelman.
Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut kantanut safiiri-korvarenkaitaan. — Ehkä hän on uhrannut ne perheen rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen ahdinko. — Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: — Kun hän on väsynyt minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle mieluisa.
Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia lankeemuksia.
Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:
— En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto… Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.
Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.
— Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?
Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.
— Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: — ikkunat suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella; torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.
Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:
— Mikä rauha!
— Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden… Oi, mikä rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar, tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta; tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun; hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta; ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten neitseellisten verhojen takana.
Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän välittömänä:
— Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.
Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:
— Kerro minulle edelleen.
Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.
— Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.
Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli vakava ja viehkeä — gravis dum suavis.
— Puhu minulle! soperteli Ippolita.
Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.