IV.
"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde Orvietoon." — Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.
Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."
He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän täynnä levotonta iloa.
— Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. — Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!
He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.
— Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.
— Sanon sen sinulle myöhemmin.
Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä katseella.
Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. — Missä hän oli tuon parin kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.
— Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.
— Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen enne. Tiedätkö, missä he olivat?
— En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.
— He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun sinuun tutustuin…
— Aivan oikein; nyt muistan!
Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.
— Mikä hyvä enne!
Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon: — kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.
Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen ystävänsä puoleen, kuiskasten:
— Ajatteletko sinäkin sitä vielä?
Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.
— "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa, kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu — jyvä… orvokkivihko…"
— Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, — sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
— Tyynesti kuin lapsi.
Sitten hän hymyillen lisäsi:
— Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.
Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien lomitse.
— Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio. — Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi. Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!
— Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.
Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.
— Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian pitkälle?
— Enpä suinkaan!
— Hyvä. Kysyhän.
— Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.
Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.
— Albano? — hän kysyi.
— Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.
Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen rakastajaansakin.
— Mitä tehdä?
Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.
Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua. Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.
— Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään maisemaan. — Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä jälleen!
Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:
— Entä nyt?
Muudan asemamies ilmoitti heille:
— Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.
— No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. — Nyt on kello puoli kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni. Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.
Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä iloisiksi.
— Missä on Segni? Missä on Paliano?
Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa sinne tänne.
Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet, joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.
— Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä — Segnissä on
Gaetanon pikkuravintola.
Tuo nimi nauratti häntä.
— Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin…
Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa. Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään rankkasateen alla.
— Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se oli syntynyt jo ennen tuota päivää.
Ippolita pani vastaan.
— Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen mieltään. — Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille… Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa, hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni… Enkö koskaan ole sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta talosta… On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta, mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?
Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut, vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon, hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.
— Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa. Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin: "Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja, jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen, joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan: näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.
Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa entisajoilta.
— Olin todella kalpea, hän sanoi. — Olin noussut tautivuoteelta vasta muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin katsonut kuolemaa silmiin.
Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa, tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa. Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa: auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.
Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä kuolleita esineitä.
— Mikä sinun on? — kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.
— Entä mikä sinun on? — kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.
Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa. Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen himmenivät.
— Ippolita Sanzio — sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. — Kuinka sydämeni sykki, kun viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani, joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi liikutettuna ajattelin neti: — Jospahan huuleni jälleen saisivat omakseen tuon nimen! — Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus! Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran katseesi kohtasi minut — kenties sen vielä muistat — kun tapasimme toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.
— Muistan kyllä.
— Seurassasi oli lapsi.
— Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.
— Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni…
— Sinä arvasit.
— Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi. Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua! Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia, missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi sinun nimesi.
Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?
— Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää — jatkoi Giorgio — en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon… Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa? Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia, ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl, juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla, oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine. Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti, Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen, oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta, joka on syventynyt bramanismiin… Siellä oli vielä eräitä toisiakin: kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.
Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon näyn. — Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia; muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä. Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän. Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden, ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu — suitsutussavua tai benzoe-pihkaa — liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä. Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa. Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.
Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä lyyrillisellä henkäyksellä.
— Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti. Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija, buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan, missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin, huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä, kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!
Nauraen hän nousi.
— Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen mukaisesti.
Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:
— Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.
Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.
— Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.
He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä. Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa. Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.
— Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!
Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.
— Milloinka saavumme Albanoon?
— Seitsemän ajoissa.
— Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen kanssaan.
Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:
— Tahtoisitko taas mennä sisälle?
— En, hän vastasi. — Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.
Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan, joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli: — Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen; kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: — Ehkä Giorgio on väsynyt minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen — hän pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin; kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta. Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.
— Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista, ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle, äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn, vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa? Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.
Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:
— Etkö ole onnellinen?
Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja vastasi:
— Kovin onnellinen.
Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.
He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen käärittynä kiitävän ohi.
Ippolita sanoi:
— Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.
Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.
Ippolita sanoi:
— Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.
Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen hiuksiaan ja sanoi:
— Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.
Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen. Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.
Hymyillen sanoi Ippolita:
— Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin olemme kahdenkesken.
Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:
— Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy odottaa.
Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.
— Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. — Kuinka meidän tulee hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä vastanaineiksi.
Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa vastaan.
— Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.
Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan halun kouristamina.
Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.
— Miksi teimme tämän?
Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka katosi varjoihin.
Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei mikään tahto voi sulkea.
— Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.
— Sinua.
Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti tekevät. — Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin vilkkaasti sanoi: — Ei, ei. — Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet noin surulliseksi. — Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla… — Kauheta, kauheta! — Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja sanoi:
— Kärsitkö?
Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta, mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt, selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.
— Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys vihloi hänen korvaansa. — — Nouse, nouse, rakkaani, meidän on astuttava pois junasta.
Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi ikkunan ja pisti päänsä ulos.
— On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.
Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.
Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa. Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla onnellisia!" — Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja siveänä yönä. — Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia. — Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut, tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.