V.
Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa. Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla, tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut, menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla, nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat, loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn, minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.
— Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu pitsikoristus. — En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.
Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.
— Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka alla oli keinotekoisia kukkia… Muistan, että hän itki. Vanhusparka! Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset hiuskiehkurat ohimoilla.
Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden tasainen ja jatkuva kalkutus.
— Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa, joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat, joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen… Korvissani soi vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa…
Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.
— Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana. Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista. Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet. Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä irti höyhenen; sitten hän — kauhistun sitä nyt ajatellessani — kyni sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa, huutavan ja yskivän vuoteessaan… Clarice livisti heti tiehensä portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä vielä.
Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain tasainen ja yhtämittainen kalskutus.