VI.
Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä. He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.
He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:
— Katso! — Sinun kirjeesi. — Kuljetan niitä aina mukanani.
Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:
— Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?
— Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä luettavissa.
— Saanko nähdä? — kysyi Giorgio.
Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.
Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.
Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.
— Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle kirjoitinkaan?
— Hehkuvia sanoja.
— Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.
Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen voittamana.
— No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.
— En; tänään on melkein kuuma.
Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.
— Siinä on jo Pancrazio — sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen ovelta.
Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot silmät.
— Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.
Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.
Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja jaettuina pienempiin tukkuihin.
— Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.
— Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.
Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat sieluni pohjasta… Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: — kuolema kouristaa minua."
Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. — Niin toivoton alakuloisuus on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat… Kaihoan sinua hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi jälkeä — mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen minulle hyväilyn kaukaa… kaukaa… kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?… Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta juomaansa rauhallisesti höyrysivät.
— Muistatko? — sanoi Ippolita. — Se oli silloin, kun ensi kerran matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.
Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: — Olenko nyt siis niin kaukana tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti matkalle, oli suruni yhtä julma. — Mutta hänen ei onnistunut saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.
Giorgio ajatteli: — Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin selvittämättömään sokkeloon?
Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.
Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: muistele minua… muistele minua!… Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, auttamattomasti poissa."
Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.
Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko vilpitön? Mitä ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."
— Tämä on niiltä ajoilta, — sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit "Don Juanilla".
— Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka, josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! — Syyskuun 2:nen päivä. —
— Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät! Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi, tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?
— Tässä on kirje Veneziasta.
Sydän sykkien molemmat lukivat: — "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin…" Toiselta sivulta he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre. Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi, että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita! Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar…" Ja kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme Riminin San Giuliano kirkkoon. — Olimme jotenkin alakuloiset tuona iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko? Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen kerran! — Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"
— Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus — sanoi Ippolita. — Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä voinut sanoa sinulle sanaakaan…
— Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä hinnasta tahansa.
— Se oli ensi suuri varomattomuus.
— Se on totta.
— Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.
Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää, jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.
Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, voidaksesi antaa minulle anteeksi. — Tunnetko sen? Oletko varma siitä, että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se varma, järkähtämätön vakaumus?" — Sivu sivulta intohimo kasvoi. Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, sisarensa talossa.
Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla… Näen tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut vastustamattomasti… Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla olevien hapsiesi sekavat vyyhdit…"
Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! — Olitko mieletön, kun näin kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: 'Mikä toivoton yö!' — Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? — Todellakaan ei ole kaunis yö! — Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."
"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja…"
Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. Mutta sinä sen ymmärrät. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä — viimeisten sisareni minulle antamien ruusujen. Ne lankeavat — suloisina, kuin sinun päässäsi syntyneet ajatukset. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."
Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta… Kirjoita minulle ja sano minulle, että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan… Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta… — Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja melkein vihamielisin ilmein… — Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: "Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja vuoropuhelu kuoleman kanssa."
Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' — Mitä sillä tarkoitat? Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää minulla on ollut jotain sinua vastaan sydämessäni. En tiedä, mitä se on. Ehkä aavistus, enneluulo?"
Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä — kauheata muistella — hänet omistaakseen.
Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa pään. — Emme enää lue sen pitemmälle.
Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen kokematon tuska… Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen… Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet sinun ruumiiseesi… Kauheta, kauheata!"
— Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme — rukoili Ippolita uudelleen, ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. — Minä rukoilen, Giorgio. —
Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen ja turha.