VII.
Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan syvään kuiluun.
Giorgio virkkoi:
— Tämäkin on ohi.
Ja Ippolita sanoi:
— Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin sinun povellasi.
He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu kiihdytti heidän suruansa.
Giorgio nousi ja sanoi:
— Se on sietämätöntä.
Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja Giorgio ajatteli: — Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan sisar, sisar-rakastajatar, gravis dum suavis, unelmieni olento. Ehkä hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin helpoittaa elämääni.
Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:
— Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa minulle.
Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.
Ippolita vastasi:
— Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.
Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus kaikui hänen sanoistaan.
Sitten hän jatkoi:
— Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?
Ippolita vastasi:
— En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.
Hän loi katseensa maahan.
Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.
— Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?
Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, hän virkkoi:
— Tiedäthän, että niin on laita.
Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:
— Tunnet sairauteni.
Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:
— Miten voisin tehdä sinut terveeksi?
He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa pohtivat samaa ja tekivät saman.
— Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon — Matkustamme vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin pitkäksi aikaa kuin voimme… Ja sinä teet minut terveeksi.
Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:
— Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.
Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: — Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli. Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. — Joka kukka oli kuva.
— Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.
Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan", pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa: Pancrazio Petrella.
Ippolita sanoi:
— Tallettakaamme tämäkin!
Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa kasvoissaan.
— On aika lähteä, hän ilmoitti.
Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:
— Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin huulin vakuutti hänelle Giorgio:
— Palaamme pian, palaamme pian.
Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin kuolla.