IV.
Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä, synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta. Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän. Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan veteen.
Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi, ehdoitti Giorgio Ippolitalle:
— Emmekö mene paalulaiturille?
Ippolita vastasi:
— Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan kerran turhaan yritin.
— Minä johdan sinua kädestä.
— Se on liian kapea.
— Koetamme kuitenkin.
He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.
— Näethän? Miten minä tästä suoriudun? — valitti Ippolita. — Pelkkä katseleminen jo minua pyörryttää!
Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.
— Etkö tahdo koettaa? — kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.
Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä terävin petolinnun silmin.
— Etkö tahdo koettaa? — toisti Giorgio hymyillen.
Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli kalliota ja vettä.
— Pelkään huimausta — hän sanoi. — Aivan varmaan putoaisin veteen.
Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:
— Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?
— En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?
— Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.
Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:
— Mutta miksi sinä oikeastaan menet?
— Menenhän. Olen utelias.
Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa häneen, häntä hallita, hänet omistaa.
Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:
— Mene, mene vaan.
Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.
— Hyvästi. Minä menen — sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.
Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan ankkurin nostamista. — Purjeisiin! Purjeisiin! —
Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.
Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, — kuinka tavaton ja harvinainen tahansa — olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon näköinen nenä.
Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.
— Hyväkö saalis? — kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.
— Tänään ei yhtään mitään, herra — mutisi Turchino, pidättäen raivoaan.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!
— Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!
Pojat ryhtyivät työhön.
Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet armottoman työnsä.
Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.
— Ei yhtään mitään — mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan nousevan vedenpintaan.
Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.
Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. — Olihan hänkin pahan lumouksen uhri! — Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen vartalo erosi kallioisesta taustasta.