V.
Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. Ja hän oli aina antelias heille.
Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: into something rich and strange. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa… Missä olikaan tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli "Don Juan" pursi? — Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.
Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! — Ja hän kuvitteli usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.
Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.
Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.
Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta ruumiista.
Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi alakuloisuutta.
Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.
Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset. Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa mylvintää sen sammuttaessa janoaan — ylimielisen vesivyöryn, äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan murtuneen aallon — vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.
Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin. Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina; näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta, kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas — sellainen oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin. Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti, saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa pitkin äärettömiin.
Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan; se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja surun säveliä.
Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana, epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät; se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen. Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa; suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä — kaikkea tätä se jäljitteli. — Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa; titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta; hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä; keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija kuulee, entisaikojen sirenien lumoja — kaikkea tätä se matki. Ollen yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja unelman kielet.
Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa. Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion. Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut Kristuksen sanat: — Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.
Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.
Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.
— Varmasti — hän ajatteli — musiikki vihki hänet kuoleman mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää. Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta, salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin, sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?
Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä, kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella, ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä siihen asti ilomielin oli vaeltanut.
— Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!
Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!
Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.
Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:
— Cor cordium.
Eikö hänkin, kuten Epipsychidionin runoilija, aikaisemmassa olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?
Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.
Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.
Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.
— Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?
Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli pelästyneen hätähuuto.
— Giorgio, missä sinä olet?