VI.
Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, että piano ja nuotit pian saapuivat. — Kuinka hän oli hänelle kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää viettelemykset…
Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan uupumuksen lepo tai toisen pako.
— Niin et siis — hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta ilman katkeruutta — niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle paalulaiturille… Eikö niin?
Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.
— Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne — hän mutisi pehmein äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.
— Minkätähden? — Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy silloin kun ihminen kalpenee.
— Peläten minun suudelmiani.
Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.
— Eikö se ole totta? — hän lisäsi. — Eikö se ole totta?
Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.
— Eikö se ole totta? — hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. — Eikö se ole totta?
Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.
Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: — Sinä et voi minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä huomaan tuota pelkoasi. —
Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa — hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän yhteydestä — joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon elämän hedelmöittäjättärenä — hän oli ensin vaistomaisesti, sitten tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, joka hänet oli turmellut.
Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden kuolintuska.
Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: — Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun mielihyväni ja minun mielipahani. — Mielikseni uskon, ettei koskaan mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. — Ippolita oli ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön — kuten äskeisessä tilanteessa.