VII.
Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: — Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. — Hän viipyi tässä ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.
Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.
— Rohkeutta! — hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. — Et voi oppia mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.
Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti hänen intoansa.
— Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia… Tahdotko? Rohkeutta!
Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, häälyi pelon ja halun välillä.
— Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?
— Silloin minä sinua autan?
— Ja jos eivät sinun voimasi riitä?
— Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?
Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman vesipisaran tippua huulilleen.
— Kuinka se on karvasta! — hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.
— No niin! Olen valmis.
Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän vettä suuhun.
— Auta, Giorgio! Auta!
Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa lopun edessään.
— Älä pidä minusta kiinni noin! — hän huusi. Hellitä, jätä toinen käsivarteni vapaaksi!
Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni luodon laidasta.
— Pidä kiinni minusta! — hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa häntä ylös.
Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.
Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.
Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.
— Mitä minun nyt pitää tehdä? — hän kysyi — taaskin palatakseni rannalle?
— Sinun täytyy yrittää toistamiseen — hän vastasi hieman ivallisesti.
— Ei, ei, en koskaan!
— No, miten sitten?
— Minä jään tänne.
— Hyvä. Jää hyvästi.
Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.
— Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.
Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.
— Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? — hän lisäsi.
— Sinun kyntesi jäljet.
Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.
— Kirvelevätkö ne?
Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.
— Mutta koko juttu on sinun syysi — hän virkkoi. Sinä suorastaan pakoitit. Minä en tahtonut…
Sitten hymyillen:
— Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?
Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:
— Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!
Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin veri.
Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä olennoille.
Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. — Oi yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin tai saavuttamattomiin naisiin! — Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi ilmestysmuodoksi.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Ippolita, häntä koskettaen. —
Tahdotko jäädä tänne?
Hän nousi. Hän vastasi:
— Lähtekäämme.
Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat verkkojaan.
— Lähtekäämme — hän toisti hymyillen. — Rohkeutta.
— Ei, ei. Ei koskaan enään!
— Jäämme siis tänne.
— Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.
— Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.
— No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.
— Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä kantaa sinut.
— Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.
Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon pojista:
— Daniele! Daniele!
Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun, kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.
— Daniele, souda tänne kaislalautalla!
Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.