VIII.
Seuraavana aamuna — oli sunnuntaipäivä — Giorgio istui tammen siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.
— Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta — sanoi toissilmäinen päätään pudistaen. — Hän oli tullut näille maille tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet hänet vankilaan!
— Oh, isä, älä ole pahoillasi — huusi Candia! Messias kyllä astuu ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä täälläkin. Odota vaan.
Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti ääretön hilpeys.
Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:
— Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.
Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.
Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:
— Lähden tästä katsomaan.
— Miksi? — kysyi Candia — miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen hetken?
Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:
— Erään äidin poika on hukkunut.
Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.
— Kuinka hän hukkui? Missä? — kysyi Giorgio hiljaa.
Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. — Poika oli ajanut lampaat kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut ulos suusta, mutta turhaan. — Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.
— Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!
Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta todistajalta, kalpean ruumiin yli.
— Miksi ette — sanoi Giorgio — kanna sitä varjoon, taloon, vuoteeseen?
— Sitä ei saa liikuttaa — näin lausui vartija — ennenkuin tuomioherrat tulevat.
— No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.
Itsepintaisesti toisti vartija:
— Sitä ei saa liikuttaa.
Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman liikkeen heittäessään kiven veteen.
— Tuonne asti.
Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.
— Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!
Hän huitoi rajusti käsillään.
— Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?
Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:
— Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida…
Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla; toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä. Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja kuolemaan nähden.
Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko oli puhelias:
— Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?
Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.
— Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut. Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten, yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: — Katsokaa ne ovat paremmat kuin minun kenkäni. — Se todisti, että vainaja oli ollut rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet, olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon…
Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin suuhun sylkeä.
— Entä äiti? Milloin tulee äiti?
Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät säälinhuutoja.
— Äiti! Nyt tulee äiti!
Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja leipäpalaa ansaitsemaan.
Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:
— Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä kasvattaessaan!
Toinen virkkoi:
— Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.
Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.
Kaikki toistivat:
— Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.
Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.
— Äiti! Nyt tulee äiti!
Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:
— Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!
Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:
— Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat tulevat.
Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.
Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:
— Tuossa hän on!
Toiset äänet seurasivat:
— Äiti! Äiti!
Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt lähestyjän huudon.
Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin hietikolla, huutaen:
— Poikani! Poikani!
Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, huutaen:
— Poikani!
Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien kyyneleitään käden selällä.
Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi peitteen yli.
Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta työstä — hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan itseään.
Ja sitten hän viritti laulun.
Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja laski, kuin sydämentykytys.
Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.
Hän lauloi laulamistaan:
— Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän lauloi edelleen:
— Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut kasvattanut!
Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!
— Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle keinot toimeentuloon.
Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen palvelukseensa, hän lisäsi:
— Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti jatkoi:
— Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?
Ja äkäinen vaimo:
— Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene mereen ja kuole.
Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.
— Tee sinä jotain, herra! — hän anoi. — Tee sinä jotain.
Hän rukoili:
— Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!
Kosketellen vainajan päätä hän toisti:
— Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!
Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.
Äiti lauloi:
— Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?
Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja
leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!
He ovat sinut hukuttaneet, poikani!
Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen polvia myöten ja huusi:
— Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, että hänen oli määrä näin kuolla.
Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.
— Katso! — hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. — Katso!
Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.
— Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!
Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.
— Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi pelännyt, että se koskisi.
— Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!
Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla oli untuva, heleä kuin kulta.
— Etkö minua kuule? Nouse! Käy!
Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:
— Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä povellani.
Hän otti punaisen vyön ja sanoi:
— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:
— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.
— Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä valuivat ja sanoi:
— Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!
Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:
— Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.
Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.
— Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! — hän rukoili, silmät hartaina taivasta kohti.
Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan, punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:
— Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä tahdon kuollakin.
Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.
Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.
— Nouse, Riccangela! Nouse! — Kehoittivat naiset yltympäri.
Hän ei heitä kuullut.
— Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun poikani, paljailla kivillä!
— Nouse, Riccangela! Tule!
Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla huusi:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.
Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.
Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.
Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu tuntui loppumattomalta.