IX.
Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien Giorgion paluuta.
Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.
— En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä kylvet — hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, muuttamatonta päätöstä. — En tahdo. Ymmärrätkö?
He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja korvissa kaikui äidin surulaulu. — Jatkoikohan äiti yhä valitustaan kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon seuraan? — Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella liitelevän kohtalon surullisuuden. — Oliko hän enää koskaan kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi kaikista muista? — Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille person tädin aavekasvot… Ja äidin väsyneet silmät toistivat: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät?
Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.
Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.
Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi. Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.
Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.
Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.
— Kutsuitko minua? — kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään mainittavan.
— En — vastasi Ippolita.
— Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?
Ippolita ei vastannut.
Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla. Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.
Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo, miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.
— Miksi — näin hän puhutteli Demetriota — miksi en noudattanut sinun viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin sinun sielusi, kun sinä elit minussa?
Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän mysterion. Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus…
Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin. Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.
Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon, astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä. Millä tavoin oli hän sitä viettävä?
Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.
— Mikä sinun on?
Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret, surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja suudelmilla.
— Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? — Kysyi Giorgio hämmästyneenä, levottomana.
— Ei mikään, ei mikään…
— Miksi itket?
— Olen nähnyt unta…
— Mistä näit unta? Sano se minulle!
Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.
Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän tahtoi katsoa häntä silmiin.
— Sano! Sano! Mistä näit unta?
— En mistään. — Se oli paha uni…
— Mikä uni?
Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.
— Mutta sano toki!
Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:
— Näin unta, että… että nostin tuolla alhaalla liinaa… ja että näin sinut…
Hän tukahutti sanansa suudelmilla.