VI.
Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.
Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin onnistunut täyttää.
Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat tehottomat.
Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää metodillisesti, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.
Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.
Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen suunnan vallan alaisena.
Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina näky-houreisiin asti.
Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.
Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi ulottuvan valloituksen.
Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.
Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".
Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.
Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."
Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.
Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja uskollinen kuoloon asti.
Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, sisäisesti ja ulkonaisesti.
Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä vaiston. Hänkin ajatteli: — Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin unelmamme. — Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.
Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.
Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.
Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.
Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän kernaasti viipyi.
Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: — Maailmassa on olemassa ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. — Hän etsi sellaista, mikä ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!
Ja kuitenkin hänen täytyi niin tahtoa.