VII.
Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä pauhaen: — Tänään hän tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. — Syleilyn kuvittelu tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.
Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, tuoksua, rytmiä.
Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.
Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran määkinän.
Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti hänen sydämeensä.
Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, kuin pajasta tulleella metallilevyllä.
Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:
— Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.
Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:
— Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?
Koko tie on siroitettava kukilla.
Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei häntä tarvinnut muistuttaa.
— Viisi olen käskenyt tulemaan.
Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä tytöt asuivat:
— Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.
Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.
Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.
Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset
sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?
Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän tuli alas pihalle ja kysyi:
— Missähän he ovat poimimassa?
— Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: — Tammilehdon kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.
Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.
Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä käsiään.
Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:
— Kuka teistä on Favetta?
Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein pelästyneenä:
— Minä se olen, herra.
— Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?
— En, herra. Se ei ole totta.
— Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. — Käske hänen laulaa, herra.
— Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.
Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat hiukan rajuja.
Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.
Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin kirkkoveisu.
Favetta lauloi: — Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, eläköön lempi! — Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira… — Toin sinulle saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira… — Ja toverit lauloivat: Eläköön lempi!
Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.
Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan — kukkien runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:
— Joko riittää?
— Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä on siroitettava, parvekkeelle…
Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa jälelle Jesus Kristusta varten?