VIII.
Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.
Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki muistot siltä ajalta, jolloin hän oli ollut poissa! Mitä merkitsi kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.
— Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.
Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua — kaikki nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:
— Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.
Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.
Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman korvan alta kaksoisia, noita molempia luomia, noita kullanruskeita eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.
Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen olemuksensa yliaistilliselle osalle.
— Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.
Ippolita sanoi, irtaantuessaan:
— Nyt näkemiin. Missä on… minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä meidän tulee olemaan täällä!
Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen tiellensä. — Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. — Äkkiä, uudet kyynelet silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:
— Kuinka kiitollinen olen sinulle!
Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.
— Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin eilen. Mainitse minua toisella nimellä.
Giorgio antoi hänelle nimen:
— Elämäni!
He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:
— Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.
Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään "häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä morsiuspeitteellä.
— Tuohonhan vallan tulemme eksymään…
Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.
— Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.
— Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan mukaan.
— Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.
— Meidän kai täytyy peittää ne.
— Niin, se on totta…
Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.
Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.
— Mitä tahdot tehdä? — kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.
— Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos suostut…
Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli mahdotonta.
Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:
— Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.
Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt maalaismatoilla.
— Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.
Älä vitkastele.
Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa. Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys, että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan yltään kylpyvaipan.
— Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!