IX.
Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet; sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.
Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä, suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten silloinkin.
Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja; tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.
— Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu henkiseksi! — ajatteli Giorgio. — Noin raukeana hän minua vielä enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa korkeimman muodon. Kuolemassa! — Ja jos hän kuolisi? Silloin hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja sovinnollista surua.
Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman rauhassa. — Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa, jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat. Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut. Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta, jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.
— Onkohan todella joka kerta — näin hän ajatteli — kun olen hänestä nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? — Vakava levottomuus virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. — Likeisinkin aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen. Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä. Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille, joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan, ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi; ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus tukahuttaa vastenmielisyyden alun? — Toivo ennenkaikkea miellyttää minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen. Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut, hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta, hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.
Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.
Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille. Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen. Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden viehtätyksen.
Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä kantapäähän.
Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin viidestä aistista.
Giorgio ajatteli Othellon lausetta: — Ennemmin olla rupikonna ja elää vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta toisille. —
Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot. Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä, sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima, joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja täydellisemmin symboolisen kauneuden — ilme oli Ippolita Sanzion suuri lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden alituinen esine.
— Sellainen nainen — hän ajatteli — on ensin ollut jonkun toisen omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut. — Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme, herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: — Sinä otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. —
Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon. Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja. Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: — Sinä otat minut neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. —
Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat tunteet, tavattomat aistimukset.
Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin, mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus, hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä hohtivat.
Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan värähtelevää haltioitumista.
Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta, kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi, omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken, mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja, eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella. Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas. Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: Gravis dum suavis.
Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen — minkä nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä kaukana hänen luotaan?
Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: — Anna minulle anteeksi, että tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. — Näin puhuen hän oli hänen eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.
Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä. — Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä, joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan. Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi, innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena, välttämättömänä aineksena elämässään.
Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.
Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien. Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys; aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. — Mitä hän näki unissa?
Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. — Mitä ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.
Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: — Ei, ei! Sitten hän pari kolme kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.
Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä, kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin: jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.
Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.
— Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? — hän kysyi ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet esiin hänen sydämensä tykytykset.
— En sitä tiedä — vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen, painaessaan poskeaan hänen povelleen. — Minä en enää muista. — —
Hän nukahti taaskin.
Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen silmänsä ja voihki:
— Oi Jumalani!
— Mikä sinun on? Mitä näit unissa?
— En tiedä…
Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:
— Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.
Hän kärsi ilmeisesti.
— Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut… Aika-ajoin hänellä oli kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.
Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan, painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.