X.
Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:
— Tahdotko, että aterioimme taivasalla?
Ippolita suostui. He menivät alas.
Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta, syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he kuuntelivat merta.
Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta, tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka heille yksin ilmaistiin.
Harvat hetket — ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys, ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta ilostaan. Muutamat hetket — jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.
Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:
— Kuinka se on avaraa!
Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät, äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä, tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta, ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden lehtiin ja levitti niiden tuoksua.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Giorgio kavahtaen ylös mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.
Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana. Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin. — Mitä sinä ajattelet?
— Riminiä — vastasi Ippolita hymyillen.
Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän muistelua tänä hetkenä! — Loiko sama meri heidän verhottujen katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä, jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? — Tuon äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen elinehtoonsa.
Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä, ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:
— Onko sinun nälkä?
Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.
— On vähän, hän vastasi naurahtaen.
Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.
— Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, — huomautti Giorgio — keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen…
— Minä olen kaikkeen tyytyväinen…
Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka somistivat valkoista hienoa porsliinia.
— Kaikki miellyttää minua täällä.
Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen tuoksua sieramiinsa.
Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen rasahtelevaa reunaa.
— Kuinka hyvää leipää!
Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.
— Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!
Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen käsiintuntuvasti hilpeyttään.
— Ota!
Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo — uusi elämä.