KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuninkaan palatsin korkean portin edessä istui joukko armon-anojia, joilla oli tapana tässä odottaa aikaisesta aamusta myöhään yöhön, kunnes heitä kutsuttiin saamaan vastausta, niihin kirjoituksiin, jotka he olivat jättäneet palatsiin.
Päästyään matkansa perille Klea tunsi olevansa niin väsyksissä ja niin hämillään, että hän huomasi tarvitsevansa lepoa ja tointumista ja sentähden hän istuutui näitten joukkoon erään Ala-Egyptistä olevan akan viereen.
Tuskin hän oli ääneti tervehtien istuutunut hänen viereensä, ennen kun hänen puhelias naapurinsa laveasti selittäen alkoi kertoa, miksi hän oli tullut Memphiisen ja kuinka väärin tuomari, joka oli yhtä puolta hänen ilkeän miehensä kanssa, sillä miehet ovat aina liitossa naisia vastaan, oli tuominnut häneltä kaiken, minkä hän oli naimiskontrahdissa itselleen ja lapsilleen taannut.
Kaksi kuukautta, hän jo sanoi odottaneensa aamusta iltaan korkean portin edustalla ja kuluttavansa viimeisetkin varansa kalliissa kaupungissa, mutta sama se, hätätilassa hän möisi kultakoristeensakin sillä kerran hänenkin asiansa joutuisi kuninkaan käsiin ja silloin kyllä näytettäisiin hänen ilkeälle miehelleen ja tämän rikostovereille, kessä oikeus on.
Klea kuunteli vaan osaksi tätä puhetta.
Heidän joukossaan istuessaan hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi sellainen, joka ei voi estää toista yhä valelemistaan valelemasta vettä hänen päänsä päälle.
Viimeinkin hänen naapurinsa huomasi ettei uusi tulokas laisinkaan kuunnellut hänen valituksiaan, työkkäsi häntä kädellä kylkeen ja sanoi:
"Sinä näytät ainoastaan miettivän omia asioitasi, luultavasti ne eivät ole semmoisia, että niitä saattaa muille kertoa. Mitä minuun tulee, niin on asian laita sen suhteen parempi."
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli niin yksitoikkoinen ja sen ohessa niin kimakka, että Kleasta tuntui vaikealta sitä kuunnella, ja hän nousi nopeasti ylös lähestyäkseen porttia.
Hän sai muutaman tylyn sanan naapuriltaan; mutta siitä hän ei ollut millään, vaan veti huntunsa tiukemmalle kasvojensa eteen ja astui kuninkaan palatsin portin kautta laveaan, piki-astioilla ja tulisoitoilla kirkkaasti valaistuun pihaan, jossa vilisi jalkamiehiä ja ratsuväkeä.
Kenties portinvartia ei ollut häntä huomannut, tahi ehkä hän oli hänen ylevän astuntonsa vuoksi estämättä päästänyt hänet ohitse kulkemaan, ja ne monet aseelliset miehet, joiden ohi hän nyt kulki, näyttivät olevan niin omiin asioihinsa kiintyneinä, ettei kukaan heistä pitänyt hänestä väliä.
Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa, rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.
Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:
"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."
"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä, että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa poistumaan hevosen läheisyydestä.
Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille, joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:
"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea saaliistanne."
Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.
Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan kouran tempaavan hunnun hänen päästään.
Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi:
"Hävetkää te, jotka kuninkaan omassa pihassa susien tavalla ahdistatte turvatonta naista, jotka rauhallisessa paikassa revitte hunnun neidon päästä. Teidän äitinne häpeäisivät teitä ja teidän sisarenne huutaisivat teille, hyi, niinkuin minä nyt teen."
Klean ylhäisestä kauneudesta hämmästyneinä, hänen silmiensä tuimasta loistosta ja hänen liikutuksesta vapisevan äänensä syvästä soinnusta peljästyneinä, kyprolaiset peräytyivät ja sama hurja veitikka, joka oli temmannut häneltä hunnun, lähestyi häntä ja sanoi:
"Kukapa huonosta hunnusta viitsisi noin suuren melun nostaa! Jos rupeat minun kullakseni, niin ostan sinulle uuden ja vielä toisen lisäksi!"
Sen ohessa tämä koetti kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Klea tunsi tämän koskettaessa häntä, verensä pakenevan poskiltaan ja purppuran punaisena tulvailevan silmiinsä, ja samassa hänen kätensä, vastustamattoman sisällisen voiman pakoittamana, tarttui veitsenkahvaan, jonka Krates seppä oli hänelle lainannut, ja huusi heiluttaen sitä vapisevin käsin korkealla ilmassa:
"Päästä minut irti, tahi Serapiin nimessä, jonka palveluksessa minä olen, pistän sinun kuoliaaksi."
Sotilas, jota näin uhattiin, ei ollut mies, joka peljästyi vaimon kädessä olevasta rautapalasesta, vaan hän tarttui äkkiä hänen ranteesensa ottaakseen häneltä aseen pois; mutta vaikka Klean täytyi pudottaa veitsi, niin hän kuitenkin taisteli häntä vastaan vapauttaakseen itseään hänen kouristaan, ja tämä miehen taistelu naista vastaan, joka kumminkin näytti arvokkaammalta, kun mitä hänen huono sukunsa osoitti, näytti useimmista kyyprolaisistakin niin häpeälliseltä ja kuninkaan palatsissa niin sopimattomalta, että he vetivät toverinsa pois Klean luota, sillä välin kun taas toiset tulivat voimakkaasti itseään puolustavalle tappelijalle avuksi.
Klea seisoi läähöttäen keskellä meluavaa käsikahakkaa.
Hänen maahan heitetty vastustajansa piti, oikealla kädellä itseään puolustaessaan tovereitaan vastaan, vasemmalla yhä vielä hänen ranteestaan kiinni, ja Klea koetti voimalla ja viekkaudella temmata sitä irti, sillä keskellä suurinta vaaraa ja kiihkoa tuntui hänestä, kuin äkillinen tuulenpuuska olisi karkoittanut kaiken pelon hänen sydämestään, ja uudestaan hän tunsi kykenevänsä selvään ja tyynesti tarkastamaan tilaansa.
Jos hänen kätensä olisi ollut vapaa, niin hän kyllä olisi voinut käyttää edukseen vastustajiensa taistelua ja murtautua jostakin harvemmasta paikasta heidän rivinsä lävitse.
Kahdesti, kolmasti jopa neljästikin hän koetti nopean tempauksen kautta riuhtaista rannettaan vastustajansa sormista, mutta aina turhaan.
Äkkiä kuului hänen altaan kova, pitkäveteinen, palatsin pihan muureissa kaikuva hätähuuto, ja samassa hän tunsi vastustajansa sormien hitaasti ja vähitellen irtaantuvan hänen kädestään, kuin sandaalin hiihnat, jotka lääkäri varovaisesti irroittaa nurjahtaneen nilkan ympäriltä.
"Hän on saanut saatavansa," vanhin kyprolaisista huusi, "siten huudetaan ainoastaan kerran elämässä! Todellakin, syvälle yhdeksännen kylkiluun alle on puukko tunkeutunut! Mitä hulluja! Sehän on taas sinun töitäsi, Lykos, sinä sen riivattu susi!"
"Hän puri taistelussa syvän haavan sormeeni…"
"Ja alati te revitte toisianne ainoastaan naisten tähden," vanhus keskeytti muut, hänen puolustuksestaan huolimatta. "En minäkään aikoinani paremmin käyttäinyt eikä kukaan sitä voi muuttaa! Pois nyt, sillä jos epistrategi saa kuulla, että meidän kesken taas on oltu puukkosilla…"
Kyprolainen ei vielä ollut puhunut loppuun, ja hänen maamiehensä vielä paraillaan olivat kumppaninsa ruumiin ylösnostamisen puuhissa, kuin joukko vartiaväkeä suljetuin rivin hyökkäsi pihaan siitä käytävästä, jonka edustalla taistelu neidon tähden oli syttynyt, ja sulkivat tien pakenemaan valmiilta, sillä sen porttikäytävän kautta, jossa ratsumies oli ahdistanut Klean, täytyi jokaisen kulkea, joka tahtoi päästä ulos.
Kaikki muut toisesta linnanpihasta vievät käytävät veivät visusti vartioituihin puutarhoihin ja kuninkaan palatsin varsinaisiin rakennuksiin.
Meluava taistelu ja haavoitetun huuto olivat kutsuneet vartioväkeä, kohta kyprolaiset ja tyttö olivat heidän keskellään ja heidät vietiin syrjäkatua pitkin vankihuoneen pihaan.
Lyhyen tutkinnon jälkeen vietiin kiinni joutuneet miehet vartioituina falangeihinsa, mutta Klea seurasi mielellään vartioiden päällikköä heikommin valaistuun osaan vankihuoneen pihaa, sillä hän tunsi hänet erakon veljeksi Glaukukseksi ja tämä taas tunsi hänen sen miehen tyttäreksi, joka hänen isänsä oli hyväksi tehnyt ja uhrannut kaikki, ja myöskin hän oli usein tervehtinyt Kleaa Serapiin temppelissä ja puhellut hänen kanssaan.
"Mitä vaan voin," tämä sanoi, joka oli veljeään pitempi, mutta hoikempi, luettuaan erakon kirjeen ja Klean vastattua koko joukon kysymyksiä, "minkä voin, sen teen ilolla sinun ja sisaresi puolesta, sillä en ole unhottanut, mitä me olemme velkaa teidän isällenne; mutta minä surkuttelen sinua että olet antautunut semmoisiin vaaroihin, sillä aina on kauniin neidon vaarallista kulkea tähän palatsiin myöhään illalla, erittäinkin tänäpäivänä, sillä pihassa ei ainoastaan vilise Philometorin, vaan myöskin hänen veljensä sotamiehiä, jotka ovat tulleet tänne hallitsijansa syntymäpäiväjuhliin. Miehiä on hyvin kestitty, ja sotilas, joka on uhrannut Dionysukselle ahdistaa Eroksen ja Aphroditen lahjoja, missä vaan niitä tapaa. Veljeni Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipiolle menevästä kirjeestä minä heti olen pitävä huolta, mutta saatuasi hänen vastauksensa, tekisit viisaammin, jos antaisit viedä itsesi minun vaimoni tahi sisareni luo, jotka asuvat kaupungissa, ja toisen tai toisen luona odottaisit aamua. Täällä et sinä saata viipyä hetkeäkään huomatuksi joutumatta, minun poissa ollessani. — Kuinka voisinkaan…. Niin! Ainoa turvallinen paikka, jonka sinulle voin tarjota, on tuo vankihuone. Huone, johon rikoksen tehneitä alapäälliköitä suljetaan, on aivan tyhjä, ja siihen minä sinut vien. Sitä pidetään siistinä ja siellä on penkkikin."
Klea seurasi aivan lähellä olevaan vankihuoneesen Glaukusta, jota, niinkuin hänen kiireisistä liikkeistään selvään näkyi, oli keskeytetty tärkeistä toimistaan, pyysi häntä tuomaan Roomalaisen vastausta niinpian kuin mahdollista, sanoi mielellään tyytyvänsä pimeässä olemaan, koska hän huomasi lampun valon saattavan häntä ilmaista sekä koska hän ei peljännyt pimeätä, antoi sen jälkeen sulkea oven.
Kun hän kuuli rautasalpojen ratisten tunkeutuvan vaikeisiin sijoihinsa, niin hiljainen värähdys virtaili hänen lävitseen, ja vaikka huone, jossa hän oleskeli, ei ollut huonompi eikä pienempi, kuin hänen omansa ja sisarensa huone Serapiin temppelissä, niin hän oli kuitenkin huolestuneena, ja hänestä tuntui, kuin joku käsittämätön seikka estäisi häntä hengittämästä, kun hän itsekseen mietti sitä, että hän oli suljettuna, ja ett'ei hän vapaasti saanut käydä sisälle ja ulos.
Yhden ainoan valaistuun pihaan päin olevan ristikoilla varustetun ikkuna-aukon kautta heikko valo tunkeutui hänen vankihuoneesensa ja näytti hänelle pienen palmusauvoista tehdyn penkin, jolle hän istuutui, haluten lepoa, jonka puutteessa hän niin suuresti oli.
Jokainen vastenmielisyyden tunne katosi hänestä uuden virkistävän tunteen herätessä, ja jo alkoi hänen äsken kokemaansa kauheaan muistoon sekaantua iloisempia toiveita, ja kun liike vankihuoneen kohdalla alkoi käydä vilkkaammaksi ja sen ulkopuolelta kuului hevoisten töminää ja komentohuutoja.
Hän nousi penkiltä ja näki noin kahdenkymmenen ratsumiehen, joiden kultaisissa kypäreissä ja rautapaidoissa lamppujen valo välkkyi, tyhjentävän hänen edessään olevan lavean pihan ihmisistä. He ajoivat väkeä edestään, niinkuin liekit metsäriistaa palavalla kankaalla, tunkivat heidät toiseen pihaan, ja ajoivat heidät sieltä samalla tapaa kuin ensimäisestäkin. Ainakin kuuli Klea siellä kuten edellisessäkin pihassa kovasti huudettavan "Kuninkaan nimeä!"
Vihdoinkin ratsumiehet palasivat takaisin ja asettuivat kymmenittäin molempien pihaan vievien käytävien luo vartijoiksi.
Kleassakin tämä outo näytelmä herätti huomiota, ja kun muuan jalo ratsu, lyhdyn valon häikäisemänä pelästyi ja hypähti syrjään ja yhä karkasi pystyyn ja oli vähällä heittää ratsastajansa seljästään, ja kun tämä taas hillitsi sitä ja pakoitti sitä pysymään paikoillaan, niin makedonialainen sotilas muuttui hänen silmissään Publiukseksi, joka varmaankin taisi hillitä ratsua yhtä hyvin kuin tämä.
Tuskin henkivartiat olivat saaneet pihan ihmisistä täydelleen tyhjäksi kun eräs uusi seikka veti Klean huomion puoleensa.
Ensiksikin hän kuuli vankilansa viereisistä huoneista askeleita, sitten tunkeutui kirkkaita valonsäteitä ohuen seinän rakojen läpi, joka eroitti hänen olopaikkansa viereisestä huoneesta, sitten suljettiin hänen ikkunansa viereiset aukot raskailla luukuilla, sitten vedettiin penkkiä ja tuolia esille ja pantiin erilaisia esineitä pöydälle, mutta viimeinkin temmattiin viereisen huoneen ovi auki ja paiskattiin kiinni niin voimakkaasti, että hänenkin huonettaan sulkeva portti ja penkki, jonka viereen hän oli asettaunut, tärähtivät.
Samassa joku huusi syvällä, sointuisalla äänellä, huusi kovasti sydämen pohjasta nauraen.
"Tuo peili tänne; tuo, Euleus! Taivaan nimessä, minä en näytä vankilan ruokaa syöneeltä, mutta kyllä semmoiselta jonka suuri kallo ei ole hyviä neuvoja vailla, semmoiselta, joka ainoalla nyrkin iskulla musertaa kuoliaaksi vastustajansa ja joutuisasti kuluttaa kaiken saaliin, ennen hirteen joutumistaan ja nauttiakseen joka tuntina kokonaisen päivän nautinnot. Niin totta kuin olen Euergetes, oli minun enoni Antiochus oikeassa kun hän halusi oleskella kansan joukossa.
"Nuo loistavat nuket, jotka ympäröivät meitä kuninkaita, koristelevat puhettaan ilmaistessaan voimakkaampaa tunnetta samoinkuin he ruumiinsa eri osiin ripustavat kaikenlaisia hetaleita ja riepuja, ja oikeinpa päätä huimaisee kun ajattelee, että pitää mielessään miettiä jokaista sanaa, jonka kuulee, ja voi! kuinka monta sanaa ihmisen sentään pitää kuulla, ett'ei häntä pelättäisi. Paljon parempi on sitä vastoin tämän roistoväen laita, joka jo luulee olevansa hyvin puettuna, jos nukkavieru vyöliina riippuu sen ruskeilla vyötäisillä.
"Kun tuommoiselle alastomalle viisaalle, jolla on koko omaisuutensa yllään, toinen hänen vertaisistaan sanoo, hänen olevan koiran, niin tämä vastaukseksi lyö häntä nyrkillä naamaan, ja kuinka saattaisikaan selvemmin menetellä! Jos hänelle sitä vastoin sanotaan, hänen olevan kunnon miehen, niin hän suoraan uskoo niin olevan ja hän onkin aivan oikeassa sitä uskoessaan.
"Näitkö, miten tuo lyhytläntä, pystynokkainen ja vääräsäärinen pikku mies, joka on yhtä leveä kuin pitkäkin, mielihyvästä irvistellen näytteli hampaitaan, ylistäessäni hänen tarkkaa kättään? Sillä tavalla hyena nauraa, ja jokainen kunnon perheen-isä kutsuisi tätä poikaa jumalattomaksi roistoksi, mutta kuinka suuressa arvossa häntä taivaalliset pitänevätkään, kun ovat panneet hänen kuonoonsa niin virheettömät hampaat ja sallineet niiden onnellisesti pysyä paikoillaan viisikymmentä vuotta, sillä niin vanha tuo kunnon mies varmaankin on! Jos tämän veitikan puukko taittuu, niin hän puree uhrinsa hampaillaaan kuoliaaksi, niinkuin kettu sorsan, tahi musertaa sen luut murskaksi nyrkeillään."
"Mutta hallitsijani", Euleus eunukki vastasi kuivasti ja omituisen totisena Euergetes kuninkaalle, sillä hän oli tullut tämän kanssa Klean olopaikan viereiseen huoneesen, "mutta ohut ja sileätukkainen egyptiläinen, vaikka onkin pieni ja kuiva, on vielä luotettavampi, kestävämpi ja notkeampi, ja sentähden myöskin toveriaan kallisarvoisempi. Toinen syöksyy saaliinsa kimppuun pauhaten niinkuin katolta putoava kallionlohkare, toinen taas painaa äkkiarvaamatta myrkkyhampaansa lihaan, niin kuin hiekkaan kätkeytynyt kyykäärme. Kolmas, josta minä toivon paljon hyvää, on toissapäivänä minun tietämättäni mestattu, mutta sekin pari riittää, jota omin silmin armollisesti suvaitsit tarkastaa. Heidän ei tarvitse käyttää puukkoa eikä peitseä, vaan he tulevat hyvin toimeen ansoilla, koukuilla ja myrkytetyillä neuloilla, jotka tekevät kyykäärmeen puremien kaltaisia haavoja. Näihin poikiin kyllä saattaa luottaa."
Taas Euergetes naurahti kovasti ja huusi:
"Sitä arvostelua! Aivan kuin nämät verikoirat olisivat tragediojen näyttelijöitä, josta toinen tulisuutensa ja pathoksensa, toinen hienon käsityksensä kautta tekee paremman vaikutuksen.
"Sitä minä kutsun ennakkoluuloista vapaaksi tuomioksi!
"Mutta miksi ei voisi murhaamisessakin olla suuri?
"Mistä surmasilmukasta sinä olet pelastanut toisen kaulan? Miltä mestaus lavalta sinä toisen pään löysit?"
"Ne hetket, joina uutta huomaa, ovat onnen hetkiä ja, Herkuleen nimessä, minä en koko i'ässäni ole vielä kohdannut noitten miesten vertaisia. Enkä minä kadu, käyneeni heidän luonaan ja seurustelleeni heidän kanssaan, ikäänkuin olisin heidän vertaisensa."
"Ota nyt rikkonainen takki päältäni, ja auta minua vaatteita muuttaessani. Ennenkuin menen juhla-aterialle, heittäydyn sitäpaitse pikimmiltään kylpyyn, sillä kaikkia jäseniäni kutkuttaa; minusta tuntuu siltä kuin minä olisin likoontunut heidän läheisyydestään.
"Tuossa ovat vaatteeni ja sandaalini. Pane ne ylleni ja kerro samalla miten sinä viekoittelit Roomalaisen verkkoon."
Klea käsitti jokaisen sanan tästä kauheasta keskustelusta ja painoi kauhistuen kädellään otsaansa sillä hänestä oli vaikea uskoa niiden hirmuisten kuvien todellisuutta, joita hän täällä oli nähnyt.
Valvoiko hän vai oliko hän hirmuisen unen vallassa?
Hän ei tiennyt sitä ja käsitti tuskin puoliakaan kaikesta siitä, mitä kuuli, kunnes Roomalaisen nimi mainittiin.
Ikään kuin ohuen ja terävän miekan pisto olisi kohdannut hänen aivojaan ja lävistänyt ne vinosti oikealta vasemmalle, siltä hänestä tuntui kun hänen mieleensä äkkiä juolahti, että häntä, Publiusta vastaan Euleuksen raivoavia ihmis-asussa olevia petoja piti ärsytettämään, ja taas hänen sielunsa saavutti täyden selvyyden, hirmuisinta kauheinta nähdessään.
Hän hiipi hiljaan sen väliseinän ra'on luo, josta levein valonsäde tunki hänen pimeään huoneesensa, asetti korvansa lähelle sitä ja, niinkuin erämaahan nääntymäisillään oleva imee inhoittavaa vettä suolaisesta rapakosta, niin hänkin kuunteli, ollen kauheassa jännityksessä, tavu tavulta sitä kertomusta, minkä eunukki kertoi rikolliselle herralleen, tämän usein keskeyttäessä häntä muistutuksilla, hyväksymistä ilmaisevilla sanoilla tahi lyhyillä naurahduksilla.
Se, minkä hän kuuli oli kyllä omiaan häntä hämille saattamaan, mutta mitä selvempiä tosi-asioita se koski, jota hän kuunteli, sitä tarkemmin hän jännitti korviaan, sitä lujemmin hän hallitsi ajatuksiaan.
Klean nimessä Euleus oli käskenyt Roomalaista keski-yön aikaan tulemaan erämaahan Apishautojen läheisyyteen kohdataksensa häntä.
Eunukki kertoi ne sanat, jotka hän tätä tarkoitusta varten oli kirjoittanut savitaululle, ja jolla pyydettiin Publiusta aivan yksin tulemaan mainittuun paikkaan, sillä temppelissä hän muka ei uskaltanut puhella hänen kanssaan. Viimeksi pyydettiin häntä taulun takapuolelle piirtämään vastaustaan.
Klea olisi, kuullessaan nämä sanat, jotka konna pani hänen suuhunsa, mieluimmin nyyhkinyt ääneensä sielun tuskasta, häpeästä ja mielipahasta, mutta silloin hänen kaikin mokomin oli pitäminen korvansa auki, sillä Euergetes kysyi hirmuiselta välikappaleeltaan:
"Ja mimmoinen on Corneliolaisen vastaus?"
Eunukki taisi varmaankin ojentaa kuninkaalle savitaulun, sillä jälkimmäinen naurahti taas ääneensä ja huusi:
"Hän menee siis ansaan, tulee viimeistään puoli tuntia keski-yön jälkeen ja lähettää Klealle terveisiä tämän sisarelta Ireneltä. Hän harjoittaa rakkautta ja viettelemistä oikein suuressa määrin ja ostaa ruukunkantajattaret parittain, niin kuin kyyhkysiä torilta tahi sandaalia suutarin puodista.
"Katsopas vaan miten tuo houkkio kirjoittaa kreikkaa! Näitä muutamia sanoja kirjoittaissaan hän tekee kaksi virhettä, kaksi oikeata koulupojan pukkia!
"Poika veitikalla on tänään ollut liian onnellinen päivä, voidakseen vielä odottaa onnellista iltaakin, sillä jumalilla on se paha tapa, että he kauvan suosikkiaan hyväiltyään, pusertavat kätensä syöväksi nyrkiksi.
"Amasthean sarvesta on tänään vuotanut onnea hänen päälleen: ensiksi hän kaappasi minulta aivan nenäni edestä pikku Hebeni, kaikkien Irenejen Irenen, jonka minä huomenna toivoin periväni häneltä, sitten hän sai minulta lahjaksi paraat kyreneläiset ratsuni ja samalla mielittelevän vakuutuksen minun kalliista ystävyydestäni, sitten minun kaunis sisareni otti hänet vastaan, ja tasavaltaisen sydäntä miellyttää enemmän kuin luulisikaan se, että ruununkantaja on armollinen hänelle, ja lopuksi kutsuu häntä salaiseen kohtaukseen hänen viehättävän kultansa sisar, joka, jos sinä Zoë puhut totta, on kaunotar ja vielä suuremmoisen kaunis.
"Siinä on tämän matosen maailman asukkaalle yhden ainoan päivän varaksi, joka pian päättyy, kun se kerran on alkanut, liiaksikin hyvää, ja oikeus vaatii että me käymme kohtalolle avuksi ja taitamme tämän unikukan, joka pyrkii veljiään ylemmäksi. Tuhansilla, joille käy huonommin, olisi syytä valittaa syrjään-jäämisestään."
"Ilokseni minä näen sinun olevan hyvällä tuulella," Euleus sanoi.
"Olen sellaisella, kuin olen," kuningas häntä keskeytti. "Minä luulen iloista laulua laulaneeni ainoastaan pimeässä mieltäni rohkaistakseni. Jos minä olisin paremmassa sovussa sen kanssa, mitä muut ihmiset kutsuvat levottomuudeksi niin kyllähän minulla olisi syytä pelätä puolestani, sillä siihen taisteluun, jonka olemme alkanut, minä olen pannut ruunuja enemmänkin alttiiksi.
"Vasta huomenna ratkaistaan, onko peli voitettu vai menetetty, mutta sen minä tiedän jo tänäpäivänä, että minä mieluummin näen vehkeeni Philometoria vastaan ja toiveeni molempien Egyptien ruunujen suhteen menevän hukkaan, kuin juonemme Roomalaisen henkeä vastaan, sillä ennenkuin tulin kuninkaaksi, olin ihminen, ja pysyisinkin sinä, jos minun ainoastaan kahdella jalalla seisova valta-istuimeni nyt murtuisi minun painoni alla.
"Minun hallitsija-arvoni on ainoastaan puku, vaikka kyllä kallein kaikista puvuista. Joka sitä sokaisee tahi vahinkoittaa, sille minä aivan hyvin saatan antaa anteeksi, jos anteeksi antaminen laisinkaan on minun asiani, mutta joka liian lähelle lähestyy Euergetes ihmistä ja uskaltaa loukata tätä ruumista ja sielua, joka on siihen kätketty, ja tehdä tyhjäksi, mitä hän haluaa ja vaatii, sen minä säälimättä tallaan maahan, sen minä tahdon repiä palaisiksi! Roomalaisen tuomio on ratkaistu, ja jos sinun murhamiehesi tekevät tehtävänsä ja jumalat tyytyvät uhriin, jonka minä teurastutan heille auringonlaskun aikaan tehtäväni onnistumiseksi, niin Publius Cornelius Scipio on kahden tunnin kuluttua vuodattanut verensä.
"Hän on oikeutettu nauramaan Euergetes ihmiselle, mutta sentähden on minulla ihmisenä oikeus ja kuninkaana myöskin täysi valta, pitää siitä huolta, että tämä on hänen viimeinen naurunsa. Jos voisin murhata Rooman, niin se minua ilahuttaisi, sillä Rooma yksin estää minua olemasta suurin aikamme suurista kuninkaista, mutta huomenna saan minä tuntea vielä suurempaa iloa kuullessani, että raatelevat pedot ovat rikki repineet Publius Cornelius Scipion ja hänen ruumiinsa on niin silvottu ettei hänen oma äitinsä voisi häntä tuntea, kuin jos sanansaattaja toisi sanoman, että Karthago on murtanut Rooman vallan."
Euergetes oli lausunut nämä viimeiset sanat äänellä, joka ukkoisen jyrinän tavoin raju-ilman äkkiä puhjetessa jymisi yhä kovemmin, syvemmin ja kiivaammin.
Kun hän vihdoinkin vaikeni, Euleus sanoi:
"Tätä iloa, hallitsijani, eivät kuolemattomat sinulta estä. Ne oivat miehet joita sinä armollisesti suvaitsit käydä katsomassa, osaavat pilkkaansa yhtä tarkkaan kuin Zeus ukon nuoli, ja koska me Roomalaisen ratsujen hoitajan kautta tiedämme, mihin hän on kätkenyt Irenen, niin tämä yhtä vähän pääsee käsistäsi, kuin Ylä- ja Ala-Egyptin ruunu. — Salli minun nyt panna viitta ympärillesi, ja sitten ilmoittaa henkivartijoille, että he ympäröitsevät sinua asuntoosi palatessasi."
"Vielä yksi asia," kuningas huusi pidättäessään eunukkia. "Apishautojen luona on aina sotajoukkoja, joiden tulee vartioida pyhiä paikkoja; eivätköhän ne ole sinun ystäviesi tiellä?
"Minä olen", Euleus vastasi, "kutsuttanut kaikki sotamiehet ja aseelliset vartijat viimeiseen mieheen asti Memphiisen ja antanut viedä heidät valkean muurin luo. Varhain huomenna, ennenkuin sinä ryhdyt toimeen, lähetetään heidän siaansa voimakkaampi osasto, ettei se täällä suurentaisi veljesi joukkoja, kun taisteluun ryhdytään."
"Minä kyllä olen palkitseva toimeliaisuutesi," Euergetes sanoi, eunukin huoneesta lähtiessä.
Klea kuuli senjälkeen taas ovea avattavan ja lukuisien hevoisten kavioillaan tömisyttävän kivettyä pihaa.
Kun hän sitten vavisten astui ikkunan luo, hän näki itse Euergeteen ja suuren lujaraajaisen ratsun joka hänelle tuotiin.
Hirviö kietoi levottomasti hyppivän hevoisen harjan kätensä ympäri ja Klea luuli, että tämä kauhean kookos ruumis ainoastaan monen miehen avulla saattoi päästä hevosen selkään; mutta hän erehtyi, sillä voimakkaasti hypähtäen jättiläinen keikahti hevosen selkään ja ajaa karautti vankilan pihasta, ohjaten korskuvaa orittaan ainoastaan säärillään, komean seuruensa ympäröimänä.
Vähäksi aikaa piha jäi aivan tyhjäksi ihmisistä, sitten riensi sen yli mies, joka aukaisi sen huoneen oven, jossa Klea oli, ja sanoi olevansa Glaukuksen käskynalainen ja lähettiläs.
"Minun herrani," harmaantunut vartija sanoi tytölle, "lähettää sinulle terveisensä ja käskee sanomaan, ett'ei hän ole tavannut Roomalaista, Publius Scipiota, eikä tämän Korintholaista ystävätä kotona. Hän on estetty itse sinua tapaamasta, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä, koska molempien kuninkaiden sotamiehiä on majoitettu valkean muurin luo ja heidän välillään syttyy kaikenlaisia riitoja. Sinä et saatakaan jäädä tähän huoneesen, sillä tänne tuodaan heti muutamia alapäälliköitä, jotka ovat nostaneet riitaa. Glaukus antaa sinun valita, tahdotko että minä vien sinut hänen vaimonsa luo, vai tahdotko palata omaan temppeliisi. Jälkimäisessä tapauksessa viedään sinut vaunuilla — sillä kaupunki on ylen täynnä juopuneita sotilaita — toiseen ravintolaan, Kakemista lukien, joka on erämaan rajalla ja josta sinä varmaankin saat seuralaisen, jos ilmoitat itsesi ravintolan isännälle. Ajopelin täytyy vähän ajan perästä olla jälleen täällä, sillä ne ovat kuninkaan, ja jos pidot päättyvät aikaisin saattasi muuten tulla puute vaunuista."
"Minä tahdon palata sinne, mistä olen," Klea keskeytti innokkaasti lähettilään. Saata minut heti vaunuille."
"Seuraa minua sitten," vanhus pyysi.
"Mutta minä olen hunnutta", Klea huomautti, "eikä minulla ole muuta kuin tämä ohut puku ylläni. Raa'at sotamiehet ovat repineet peitteen kasvoiltani ja viitan hartioiltani."
"Minä tuon sitten sinulle överstin viitan, joka on täällä viereisessä päällikköjen huoneessa, ja myöskin hänen matkahattunsa, jonka leveät reunat peittävät sinun kasvosi. Komean ja kookkaan vartalosi tähden sinua saattaa luulla mieheksi, ja se onkin hyvä, sillä kovin ahdisteltaisiin naista, joka tähän aikaan lähtee palatsista. Huomenna orja noutaa kapineet temppelistänne.
"Minä uskallan kyllä jättää ne sinun haltuusi, sillä minun herrani on käskenyt pitämään sinusta huolta, niinkuin olisit hänen oma tyttärensä. Hän käskee myöskin sanomaan sinulle, ja sen olin vähällä unhoittaa, että sinun sisaresi on seurannut Roomalaista, Publius Cornelius Scipiota, eikä tuota toista hyvin vaarallista miestä, se sinun piti saada tietää. Odota nyt, minä pyydän, siksi kun palajan; siihen ei paljon aikaa mene."
Muutaman minuutin jälkeen vartia palasi tuoden muassaan suuren viitan, johon Klea kääriytyi, ja leveäreunaisen matkahatun, jonka Klea painoi päähänsä, ja vei hänet sitten siihen palatsin osaan, jossa kuninkaan tallit olivat.
Hänen täytyi pysyä aivan lähellä miestä, ja pian sen jälkeen hän seisoi vaunuissa ja ajaja, luullen häntä jalosukuiseksi makedonialaiseksi, jota joku rakkauden kohtaus viekoittaisi yön helmaan lähtemään, vei hänet toisen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.