I
Monet, liian monet teistä ovat köyhiä. Ainakin kolme neljättä osaa työläisluokkiin kuuluvista ihmisistä, olivat he sitten maatyöläisiä tai teollisuuslaitosten palveluksessa, elävät elämäänsä jokapäiväisessä taistelussa, ansaitakseen olemassaololleen välttämättömimmät tarpeet. He tekevät käsillään työtä kymmenen, kaksitoista, joskus neljäkintoista tuntia päivässä, ja kuitenkin ansaitsevat he tuolla sitkeällä, yksitoikkoisella, ankaralla työllä vain ruumiillisen toimeentulon tarpeet. Huomauttaa heille edistymisen velvollisuutta, puhua heille älyllisestä ja siveellisestä elämästä, valtiollisista oikeuksista, kasvatuksesta, on valtion ja yhteiskunnan — nykyisellä kannalla ollen pelkkää ironiaa.
Heillä ei ole aikaa eikä keinoja edistymiseen. Loppuun väsyneinä, nääntyneinä, puolitylsinä viettäessään elämää, joka kuluu ala-arvoisessa koneellisessa raadannassa, oppivat he kantamaan synkkää, voimatonta, usein kieroa kaunaa sitä ihmisluokkaa kohtaan, joka käyttää heitä töissään. He hakevat unhotusta nykyisistä kärsimyksistään ja huomisen epävarmuudesta väkevien juomien huumauksesta ja heittäytyvät levolle asunnoissa, joita pikemmin voisi nimittää luoliksi kuin huoneiksi, odottamaan seuraavaa päivää samoine ruumiillisten voimien tylsine kulutuksineen.
Asema on kauhea, ja se täytyy saada muuttumaan.
Te olette ihmisiä ja sellaisina teillä on kykyjä, ei ainoastaan ruumiillisia, vaan myöskin älyllisiä ja siveellisiä, joita te olette velvolliset kehittämään. Te pyritte olemaan kansalaisia, ja sellaisina tulee teidän harjoittautua yleisiä hyödyllisiä oikeuksia varten, jotka vaativat määrättyä kasvatusastetta ja määrättyä aikaa.
On selvää, että te haluatte tehdä vähemmän työtä ja ansaita enemmän kuin nykyään.
Meidät, jotka kaikki olemme Jumalan lapsia ja toistemme veljiä hänessä, meidät kaikki on kutsuttu luomaan yhtä ainoaa, suurta perhettä. Tässä perheessä saattaa olla olemassa erilaisuuksia, jotka johtuvat erilaisista kyvyistä, eri harrastuksista, taipumuksista erilaisiin töihin. Mutta vain yhden periaatteen tulee hallita sitä. Kuka vain on suostuvainen antamaan toisten hyväksi sen työmäärän, mihin hän kykenee, hänen tulee myöskin saada siitä kylliksi korvausta voidakseen kehittää omaa elämäänsä enemmän tai vähemmän, kaikilla niillä tavoilla, joista se tunnetaan inhimilliseksi.
Tämä on se ihanne, jota tutkien teidän tulee ajatella, kuinka pääsisitte yhä lähemmäksi sitä, vuosisadasta vuosisataan. Jokainen uudistus, jokainen vallankumous, joka ei vie meitä askelta lähemmäksi sitä, joka ei saata yhteiskunnallista edistystä päätökseen valtiollista edistystä varten, joka ei yhdelläkään asteella paranna köyhien kansanluokkien asemaa, loukkaa Jumalan tarkoitusta, ja alentuu puolueriidaksi, jokaisen etsiessä laitonta ylivaltaa; se on valhetta ja se on pahaa.
Mutta missä määrin voimme me nyt toteuttaa tuon ihanteen? Ja kuinka ja millä keinoin voimme me toteuttaa sen?
Muutamat teidän pelokkaat ystävänne ovat hakeneet parannusta työmiehen omasta siveellisyystajusta. Perustamalla säästöpankkeja ja muita sellaisia laitoksia ovat he sanoneet työmiehille: Tuokaa palkkanne tänne! Säästäkää! Luopukaa juomien ja muiden nautintoaineiden liiallisesta käyttämisestä! Pelastakaa itse itsenne puutteesta itsekieltäymyksellä! Ja nämä ovat erinomaisia neuvoja, koska ne tarkoittavat työläisluokan siveellistä uudistusta, jota ilman kaikki parannukset olisivat hyödyttömiä. Mutta ne eivät saata ratkaista varallisuuskysymystä, eivätkä ne millään lailla kosketa yhteiskunnallista velvollisuutta. Hyvin harvat teistä voivat säästää mitään palkoistaan. Ja nuokin harvat saattavat vain hitaasti ja kärsivällisesti koota rovon vanhojen päiviensä varaksi. Mutta taloudellisen uudistuksen silmämääränä täytyy olla varastot miehuuden päiviä, elämän kehitystä ja täyttä laajennusta varten, silloin kun se on toimintatarmoinen ja voimakas ja saattaa vaikuttavasti kannattaa isänmaan ja ihmiskunnan edistystä.
Aineelliseen hyvinvointiin nähden on kysymys siitä, kuinka varallisuutta ja tuotantoa saatettaisiin lisätä, ja nuo neuvot, joista minä olen puhunut, eivät saata osoittaa, kuinka jompikumpi olisi saavutettavissa. Sitäpaitsi yhteiskunta, joka elää kansansa lasten työllä ja vaatii heiltä veriveron joka kerta kun vaara sitä uhkaa, on pyhässä velassa heille. On olemassa toisia ajattelijoita, — ei kansan vihollisia, vaan ainoastaan välinpitämättömiä heitä ja tuota tuskanhuutoa kohtaan, joka kohoaa työmiesten rinnoista, — jotka pelkäävät kaikkia tärkeitä uudistuksia.
Nämä, jotka kuuluvat n.s. ekonomistiseen oppikuntaan, joka kunnolla ja menestyksellisesti taisteli kaikissa vapauden ja teollisuuden taisteluissa, ottamatta kuitenkaan huomioon edistyksen ja yhdistymisen tärkeyttä ihmisluonteesta erottamattomina seikkoina, väittivät ja väittävät yhä, niinkuin nuokin ihmisystävät, joista juuri olen puhunut, että jokainen, nykyisissä oloissakin, saattaa perustaa omalla toiminnallaan oman riippumattomuutensa. He selittävät, että jokainen työjärjestelmän muutos johtaisi liiallisuuksiin ja epäkohtiin, ja että lauselma: Jokainen itsensä ja kaikki vapauden vuoksi on riittävä vähitellen luomaan likimääräisen varallisuuden ja toimeentulon tasapainon yhteiskuntaan kuuluvien luokkien välille. Sisäisen liikkumisen vapaus, kaupan vapaus kansakuntien kesken, tullimaksujen, etenkin raaka-aineita koskevien, asteettainen vähentäminen, suurien liikeyritysten yleinen rohkaiseminen, yhdysteiden luvun ja kaikenlaisen tuotantoa kasvattavan koneiston kartuttaminen — siinä kaikki, mitä yhteiskunta ekonomistien mukaan saattaa tehdä. Kaikki pitemmälle käyvä välitys sen puolelta olisi heidän mukaansa pahuuden lähde.
Jos he olisivat oikeassa, olisi köyhyyden tauti parantumaton. Ja Jumala varjelkoon, veljeni, että minut koskaan saataisiin vakaumuksella yhtymään heihin ja heittämään vastaukseksi teidän kärsimyksillenne ja pyrkimyksillenne mainittu epätoivoinen, ateistinen, siveetön loppupäätelmä. Jumala on varannut teille paremman tulevaisuuden kuin sen, mikä sisältyy ekonomistien parannuskeinoihin.
Näitten keinojen ainoana päämääränä todellisuudessa on varallisuuden tuotannon lisääminen eikä sen entistä tasaisempi jakautuminen. Kun nyt filantropistit ottavat huomioon ihmisen sellaisenaan ja pyrkivät kohottamaan hänen siveellisyyttään ryhtymättä omasta puolestaan kasvattamaan yleistä varallisuutta, antamalla hänelle jonkunlaisen tilaisuuden parantaa aineellista asemaansa, pyrkivät ekonomistit vain rikastuttamaan tuotannon lähteitä, välittämättä mitään itse ihmisestä. Silkan vapauden hallinnan aikana, jota he julistavat, ja joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä on järjestänyt taloudellisen maailman olot meitä lähimpinä vuosina, näyttää meistä tuottava toiminta ja pääoma, mutta ei yleisesti levinnyt varallisuus, täysin todistettavalla selvyydellä kasvaneen. Työmiesluokan köyhyys pysyy muuttumattomana.
Vapaa kilpailu niihin nähden, jotka eivät omista mitään, joille on mahdotonta säästää mitään päiväpalkoistaan, ja joilla siis ei ole mitään, millä alottaa kauppayrityksiä, on valhe, aivan samoin kuin valtiollinen vapaus on valhe niiden kannalta, jotka kasvatuksen, opetuksen, tilaisuuden ja ajan puutteessa eivät voi käyttää hyväkseen oikeuksiaan. Tavaran vaihdon suurempi helppous, jakelun ja rahanvaihdon keinojen parannus saattaa kyllä vähitellen vapauttaa työn kauppiasluokan hirmuvallasta, luokan, joka on tuottajan ja kuluttajan välillä, mutta se ei saata pelastaa sitä pääoman hirmuvallasta, tai antaa työvälineitä sellaisille, jotka niitä kaipaavat. Ja varallisuuden tasaisen leviämisen puutteeseen nähden, tuotteiden kohtuullisempaan jakautumiseen ja kuluttajien luvun asteettaiseen kasvamiseen katsoen on kapitaali itsekin poikennut oikeasta, taloudellisesta tehtävästään, ja pysyy osaksi paikoillaan vain harvojen käsissä, hajaantumatta täydellisesti kiertämään. Sitä käytetään tarpeettomien tavaroiden ja ylellisyysesineiden tuottamiseen ja keksittyjen tarpeiden tyydyttämiseen, sen sijaan kuin sen tulisi kohdistua olemassaololle kaikkein tarpeellisimpiin asioihin; pannaanpa se alttiiksi vaarallisiin ja usein epäkunniallisiin keinotteluihinkin.
Nykyään on pääoma — ja siinä onkin meidän nykyisen taloudellisen yhteiskuntamme kirous — työn sortovaltias. Nuo kolme luokkaa, jotka nykyään muodostavat yhteiskunnan taloudellisessa merkityksessä ovat — kapitalistit — työn välikappaleiden ja apuneuvojen, etenkin maiden, tehtaiden, puhtaan rahan ja raaka-aineiden omistajat; hankkijat — työn johtajat ja alkuunpanijat, kauppamiehet, jotka edustavat tai pyrkivät edustamaan älyä; ja lopuksi työmiehet, jotka edustavat ruumiillista työtä.
Näistä on ainoastaan ensiksi mainittu luokka kaiken herrana: sille kuuluu työn alote, sen tahdosta riippuu työn hidastuttaminen tai jouduttaminen tai sen johtaminen erikoisia päämääriä kohti. Ja heidän osuutensa työn hyötyyn ja tuotannon arvoon on jokseenkin tarkasti määrätty. Työn välineiden sijoittaminen saa vaihdella vain tunnettujen, ahtaiden rajojen sisällä; ja aika kuuluu heille määrättyyn pisteeseen saakka, kun he kerran eivät ole täydellisen puutteen vallan alaisia. Toisen osuus on epämääräinen. Se riippuu heidän omasta työtarmostaan ja älystään, mutta erittäinkin olosuhteista, kilpailun suuremmasta tai pienemmästä kehityksestä ja pääoman luoteesta ja vuoksesta, jotka johtuvat laskelmien ulkopuolella olevien seikkojen vaikutuksesta. Viimeisen luokan, työläisten osuutena on palkka, joka on määrätty ennen työn päättymistä, riippumatta yrityksen tuottamasta suuremmasta tai pienemmästä hyödystä. Ne rajat taas, joiden välillä palkat vaihtelevat, määrää tarjotun ja kysytyn työn välillä vallitseva suhde — toisin sanoen työtätekevän väestön suhtautuminen pääomaan.
Jos siis ensinmainittu pyrkii kasvamaan ja laajenemaan niin paljon, että se yleensä voittaa, vaikka vähälläkin, jälkimäisen kasvun, alkavat palkat, jollei muita seikkoja väliin satu, aleta. Ja aika ei ole työmiehen käsissä. Rahalliset tai valtiolliset pulmat, uusien koneiden äkillinen käytäntöön tuleminen teollisuustoiminnassa, tuotannon häiriöt, tai sen liian runsas, usein tapahtuva kasaantuminen yhdelle suunnalle — epäkohta, joka aina liittyy lyhytnäköiseen kilpailuun — työtätekevän väestön epätasainen jakautuminen toiminnan eri aloille ja haaroille ja monet muut työtä häiritsevät seikat riistävät työmieheltä hänen elinehtojensa vapaan valinnan. Hänellä on vaihtoehtoisesti edessään vain täydellinen puute tai minkä hyvänsä hänelle esitettyjen ehtojen hyväksyminen.
Tällaisessa asiaintilassa, minä toistan sen, piilee siemen sairauteen, joka on parannettava. Mutta ekonomistien ehdottamat keinot ovat vailla vaikutusta tässä suhteessa.
Ja kuitenkin on sen luokan asemassa, johon te kuulutte, huomattavissa kehitystä, historiallista jatkuvaa kehitystä, mikä on voittanut hyvin monenlaisia esteitä. Kerran olitte te henkiorjia, sitten olitte te maaorjia, nyt olette te palkan alaisia. Te olette itse vapauttaneet itsenne orjuudesta, maahan kuuluvaisuudesta; kuinka ette voisi vapauttaa itseänne palkan ikeestä ja muuttua vapaiksi tuottajiksi, koko tuotantonne arvon täydellisiksi herroiksi? Kuinka ette te omalla toiminnallanne ja yhteiskunnan avustuksella — sillähän on pyhiä velvollisuuksia jäseniään kohtaan — voisi rauhallisesti toimittaa suurinta ja kauneinta vallankumousta, mitä ajatella voi, vallankumousta, joka tekisi työstä ihmisten keskeisen toveruuden aineellisen perustan, työn hedelmistä varakkuuden perustan, ja joka kokoaisi kaikki meidän yhteisen äitimme, isänmaamme, lapset saman ainoan tuotannon ja kulutuksen tasapainon lain alle, tekemättä eroa luokkien välillä, toisen työnedellytyksen kohoamatta toisen hirmuhallitsijaksi?